— Anna, sinun lomasi peruuntuu, Mikael ilmoitti illallispöydässä ja venytti suupielensä omahyväiseen hymyyn. Hän selvästi nautti tilanteesta. — Ostin matkan äidille. Hän on haaveillut merestä koko ikänsä, ymmärräthän? Menköön hän nyt sinun sijastasi, pääsee vihdoin vähän tuulettumaan. Hän on sen ansainnut.
Anna kohotti katseensa lautasesta hitaasti. Hän jäi katsomaan miestään pitkään, aivan kuin olisi yrittänyt nähdä tämän läpi. Sitten hän ei sanonut mitään. Hänen huulilleen nousi vain pieni hymy — ei vihainen, ei pilkallinen, vaan oudon tyyni.
Juuri se hymy sai Mikaelin varuilleen. Hän oli jo valmistautunut riitaan, huutoon ja ehkä jopa siihen, että astiat lentäisivät hänen suuntaansa. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Oli vain hiljaisuus. Ja tuo kummallinen, käsittämättömän rauhallinen hymy.
— Niin että… etkö sinä siis vastusta? hän kysyi uudelleen, nyt jo selvästi epävarmemmalla äänellä. — Ihanko oikeasti?
— En tietenkään, rakas, Anna vastasi pehmeästi ja jatkoi syömistä kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. — Jos äitisi on aina halunnut meren äärelle, niin totta kai hänen unelmansa pitää toteutua. Miten muutenkaan?
Mikael meni suorastaan hämilleen. Mistä tuo enkelimäinen sävy oli ilmestynyt? Oliko kaikki todella mennyt näin helposti? Hän huokaisi mielessään helpotuksesta. Kappas vain, hän ajatteli tyytyväisenä, Anna taitaa olla paljon ymmärtäväisempi kuin olin kuvitellut.
Helena lähti kolme päivää myöhemmin. Lomapaketti Hankoon, uusi uimapuku, ääriään myöten täyteen ahdettu matkalaukku ja onnesta hehkuvat kasvot. Hän puheli taukoamatta:
— Katsopa, Anna-kulta, miten hyvin tämä hattu sopii minulle! Sain sen naapurilta, Sarilta, mutta en aio palauttaa sitä — olkoon kateellinen. Mikael, poikani, kiitos sinulle valtavasti! Sinä olet kyllä oikea mies. Ja sinä, Anna, älä nyt kovin ikävysty. Vaikka… hän tirskahti, — ehkä sinua alkaa vielä omatunto kolkuttaa, kun minä lepään yksin meren rannalla ja sinä istut täällä tunkkaisessa asunnossa.
Anopin huumorintaju oli omaa laatuaan, mutta Anna vain nyökkäili ja hymyili.
Sinä iltana Mikael istui kaikessa rauhassa television edessä, siemaili olutta ja seurasi jalkapalloa. Hän tunsi itsensä lähes sankariksi: äiti oli saanut ilon, eikä kotona ollut syntynyt edes kunnon riitaa. Tällaista se on, hän mietti tyytyväisenä, kypsä ja rauhallinen perhe-elämä. Kaikki on hallinnassa.
Sitten kaikki alkoi muuttua.
Seuraavana iltana Anna ei tullut kotiin. Puhelimeen hän ei vastannut. Mikael alkoi hermostua vasta puolenyön aikaan, kun hän kurkisti kylpyhuoneeseen ja pysähtyi siihen paikkaan.