Sehän oli aivan tavallinen huomio, ei mitään muuta! Ja jos vaimosi alkoi heti huutaa, se kertoo vain siitä, ettei hänen omatuntonsa ole puhdas!
Antti käveli olohuoneeseen ja vajosi raskaasti sohvalle. Hänestä tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä seissyt keskellä miinakenttää: pieninkin väärä liike voisi räjäyttää kaiken ilmaan.
— Äiti, kuuntele nyt, — hän aloitti varovasti, sanojaan tarkkaan punniten. — Minä rakastan sinua, oikeasti. Mutta Anna on minun vaimoni ja Sofia minun tyttäreni. Enkä minä anna kenenkään, en edes sinun, repiä perhettäni hajalle.
— Enhän minä mitään revi! — Helena parahti. — Minähän yritän vain päästä osaksi teidän elämäänne. Haluaisin auttaa, olla tukena. Onko se muka väärin?
Antti katsoi häntä suoraan.
— Miksi sinä sitten sanoit Annalle, että minä olin muka suostunut siihen, että muutat tänne? Me emme ole koskaan sopineet sellaisesta.
Helena vaikeni. Hänen katseensa alkoi harhailla levottomasti seinistä lattiaan ja takaisin.
— No… emme ehkä aivan suoraan, — hän mutisi. — Mutta sinähän olet monta kertaa sanonut kaipaavasi minua. Olet sanonut, että olisi mukavaa, jos kävisin useammin.
— Kävisin, äiti. Kylässä. En muuttaisi meidän kotiimme asumaan, — Antti tarkensi painokkaasti. — Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
Samassa makuuhuoneen ovi avautui, ja Anna tuli ulos Sofia sylissään. Tyttö oli vielä unenpöpperöinen, hiukset pörrössä ja posket lämpiminä. Isänsä nähdessään hän ojensi heti käsivartensa tätä kohti.
— Isi! Isi tuli kotiin!
Antti otti tyttären syliinsä ja painoi tämän tiukasti itseään vasten. Pieni, lämmin vartalo käpertyi hänen rintaansa vasten, ja Sofia laski päänsä hänen olkapäälleen. Juuri siinä hetkessä heidän yhdennäköisyytensä näkyi selvemmin kuin koskaan: sama nenän kaari, samantapainen silmien muoto ja jopa se tapa, jolla kulmat menivät kurttuun, kun jokin harmitti.
— Miten sinä voit olla näkemättä, että hän on kuin minun kuvani? — Antti kysyi hiljaa äidiltään.
Helena puristi huulensa tiukaksi viivaksi.
— Hiukset eivät ainakaan ole sinun. Eikä luonnekaan.
— Hiukset ovat Annan isoäidiltä, — Antti vastasi rauhallisesti. — Ja luonne on sekoitus meitä molempia. Itsepäisyys on muuten minulta.
Hän laski Sofian hellästi lattialle ja ohjasi tätä kevyesti lastenhuoneen suuntaan.
— Kulta, mene hetkeksi leikkimään omaan huoneeseesi. Isin täytyy puhua mummon kanssa.
Kun tyttö oli poistunut, Antti kääntyi takaisin äitinsä puoleen. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut kaikki pehmeys.
— Äiti, minä rakastan sinua. Sen sinä tiedät. Mutta tämä, mitä sinä olet tehnyt, menee liian pitkälle. Sinä yrität sotkea minun perheeni ja onneni. Enkä minä käsitä, miksi.
— En minä mitään sotke! — Helena tuohtui. — Minä haluan vain olla lähempänä sinua. Sinun vaimosi se on, joka ei ole pitänyt minusta alusta asti. Hän kääntää sinua omaa äitiäsi vastaan!
— Anna ei ole koskaan puhunut sinusta pahaa, — Antti sanoi päätään pudistaen. — Ei edes silloin, kun sinä olet moittinut häntä kohtuuttomasti. Hän on kunnioittanut sinua, koska olet minun äitini. Mutta sinä…
Hän jätti lauseen kesken. Sanoja ei tarvittu. Helena näki poikansa katseesta pettymyksen, ja se sattui kipeämmin kuin mikään syytös olisi voinut sattua.
Hetken kuluttua Antti sanoi matalalla äänellä:
— Minusta sinun on parasta lähteä. Nyt heti. Tilaan sinulle taksin asemalle ja ostan lipun kotiin. Huomenaamuna olet jo omassa kodissasi.
— Ajatko sinä minut pois? — Helenan äänessä värisi aito loukkaantuminen.
Antti veti syvään henkeä.
— Anna on vaimoni. Sofia on tyttäreni. En anna kenenkään loukata heitä tai valehdella heistä. En edes sinun.
Hän meni lastenhuoneeseen, johon Helena oli ehtinyt jo purkaa osan tavaroistaan. Antti otti matkalaukun esiin ja alkoi taitella vaatteita takaisin sen sisään.
— Mitä sinä oikein teet?! — Helena älähti.
— Autan sinua pakkaamaan, — Antti vastasi tyynesti. — Taksi tulee puolen tunnin päästä.
Kun Helena lopulta ymmärsi, ettei poika aikonut perääntyä, hänen käytöksensä muuttui silmänräpäyksessä. Loukkaantunut marttyyriys katosi, ja tilalle nousi paljas, peittelemätön viha.
— Kuinka sinä kehtaat, Antti?! — hän sihahti. — Se nainen on kietonut sinut pikkusormensa ympärille. Sumentanut järkesi! Tuonut sinulle ties kenen lapsen, ja sinä hölmö uskot kaiken. Miehet ovat kaikki samanlaisia — ajattelevat vain sillä yhdellä ruumiinosalla!
Antti ei vastannut. Hän jatkoi tavaroiden pakkaamista hiljaisena. Kun taksi saapui, hän kantoi matkalaukut ulos ja auttoi äitinsä autoon. Hän olisi halunnut antaa tälle rahaa matkalippua varten, mutta Helena ei enää reagoinut häneen mitenkään.
Antti kumartui vielä auton ovelle.
— Äiti, kuuntele. Kun olet valmis pyytämään anteeksi vaimoltani ja hyväksymään tyttäreni, ilmoita minulle. Siihen asti sinulla ei ole asiaa tähän kotiin.
Taksi lähti liikkeelle ja katosi pihan poikki kadulle. Antti jäi hetkeksi seisomaan paikalleen, sitten hän palasi asuntoon.
Keittiössä Anna istui hiljaa pöydän ääressä. Hänen sormiensa välissä oli teekuppi, jonka sisältö oli ehtinyt jo jäähtyä. Hän ei nostanut katsettaan heti, kun Antti tuli sisään.
— Hän lähti, — Antti sanoi ja istuutui hänen viereensä. — En olisi ikinä uskonut, että hän pystyy käyttäytymään noin.
Anna hymähti väsyneesti.
— Mitä sinä sitten kuvittelit? Minähän yritin kertoa sinulle, millainen hän osaa olla. Kaiken senkin jälkeen, mitä hän sanoi, sinä halusit uskoa, että hän on vain huolestunut ja pohjimmiltaan järkevä.
— Tiedän, — Antti myönsi hiljaa. — Mutta yritä ymmärtää… hän on äitini. Silti… — hänen suupieleensä nousi surullinen hymy. — Sinä ja Sofia olette minun elämäni. Ainoa asia, jota kadun, on se, etten nähnyt hänen todellisia kasvojaan aikaisemmin.
He istuivat hetken sanomatta mitään. Sitten he nousivat yhdessä ja menivät tyttärensä luo.
Sofia ei ymmärtänyt, millainen myrsky aikuisten maailmassa oli juuri kulkenut ohi. Hän istui lattialla värikynien keskellä ja näytti heille ylpeänä piirustustaan: kolme tikku-ukkoa, jotka pitivät toisiaan kädestä.
Heidän pieni, mutta oikea perheensä.