Tilanne oli karkaamassa käsistä nopeammin kuin Anna ehti sitä tajuta.
— Kuunnelkaa nyt, — hän sanoi ja pakotti äänensä niin tasaiseksi kuin pystyi. — Minulla ei ole aavistustakaan, mitä te olette Antille puhuneet tai mitä hän on teille vastannut, mutta me emme ole hänen kanssaan sopineet, että te muutatte meille asumaan. Emmekä todellakaan aio viedä Sofialta hänen omaa huonettaan.
Helena suoristautui hitaasti ja painoi käsivartensa tiukasti ristiin rinnan päälle.
— Vai sillä tavalla, — hän lausui purevan viileästi. — Sinulle siis tuo lapsi on tärkeämpi kuin miehesi äiti? Niinhän se aina menee. Minä sanoin Antille alusta asti, ettet sinä sovi meidän perheeseemme.
— Sofia ei ole mikään ”tuo lapsi”, — Anna vastasi, ja tunsi kuuman aallon nousevan sisällään. — Hän on teidän lapsenlapsenne, muistutan vain.
— Lapsenlapseni? — Helena päästi suustaan ikävän, pilkallisen naurahduksen. — Katso nyt häntä itsekin. Ei hänessä ole mitään meidän suvustamme. Ei Antista, ei minusta. Mistä sinä olet hänet oikein hankkinut, sitä tässä sopii kysyä.
Anna jähmettyi paikoilleen. Hetkeen hän ei ollut varma, oliko todella kuullut oikein. Huone tuntui yhtäkkiä kylmenevän, aivan kuin ikkuna olisi tempaistu auki pakkaseen.
— Mitä te juuri sanoitte? — hän kysyi hiljaa.
— Sen minkä kuulit, — Helena vastasi ja kohotti leukaansa ylimielisesti. — En minä sokea ole. Poikani voi olla niin hyväuskoinen, ettei huomaa mitään, mutta meidän suvussamme kaikilla on tummat hiukset. Tuo sinun Sofiasi taas on punatukkainen. Eivät silmätkään ole meidän, eikä luonne. Pelkkiä kohtauksia, oikkuja ja kiukuttelua.
— Minun isoäidilläni oli punaiset hiukset, — Anna sanoi hampaidensa välistä. — Ja Sofian luonne on aivan samanlainen kuin Antilla lapsena. Te ette vain muista, millainen oma poikanne oli, koska ette tainneet olla kovin usein hänen kanssaan tekemisissä.
Helena kalpeni raivosta.
— Kuinka sinä kehtaat! Minä kasvatin Antin niin hyvin kuin osasin, koko elämäni annoin hänelle! Ja sinä… sinä olet pelkkä rahan perässä juoksija. Kiedoit poikani pikkusormesi ympärille ja toit hänelle jonkun toisen lapsen elätettäväksi. Luuletko, etten minä tiedä, miten sinä työpaikallasi vilkuilet esimiestäsi? Te olette kaikki samanlaisia!
Anna astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin.
— Oletteko te menettänyt järkenne? Vai katsotteko liikaa saippuasarjoja? Minun esihenkilöni on kuusikymppinen nainen.
— Älä valehtele minulle! — Helena korotti ääntään. — Minä olen ottanut sinusta selvää. Antti on liian kiltti ja liian sinisilmäinen, mutta minä kyllä tiedän, millaisia tuollaiset kaupunkilaisnaiset ovat.
Juuri silloin eteisestä kuului oven kolahtavan kiinni, ja Antin ääni kantautui käytävästä:
— Olen kotona! Missä minun rakkaani…
Lause katkesi kuin seinään. Hän oli astunut olohuoneen suulle ja näki vaimonsa sekä äitinsä vastakkain kuin kaksi ihmistä, jotka olivat hetken päässä avoimesta sodasta. Annan kasvot hehkuivat suuttumuksesta, Helenan ilme taas oli loukkaantunut mutta kylmä.
— Mitä täällä tapahtuu? — Antti kysyi ja katsoi huolestuneena vuoroin toista, vuoroin toista.
— Poikani! — Helenan ääni muuttui silmänräpäyksessä pehmeäksi ja väriseväksi. Hän kiirehti Antin luo kuin turvaa hakeva uhri. — Onneksi sinä tulit! Vaimosi on aivan seonnut. Hän ajaa minua ulos ja solvaa minua!
— Mitä? — Antti katsoi hämmentyneenä Annaan. — Anna, mistä äiti puhuu?
— Äitisi ilmoitti, että sinä olet antanut hänelle luvan muuttaa tänne pysyvästi, — Anna sanoi kuivasti. — Lisäksi hän aikoo ottaa Sofian huoneen itselleen ja siirtää meidän tyttäremme nukkumaan olohuoneeseen. Ja kaiken tämän jälkeen hän vielä kutsui Sofiaa… — Anna vaikeni hetkeksi. Hän ei saanut sanoja ulos miehensä kuullen.
Antti kääntyi hitaasti äitiinsä päin.
— Äiti, onko tuo totta?
— Ei tietenkään! — Helena huudahti loukkaantuneena. — Minä vain ehdotin, että voisin olla teillä jonkin aikaa ja auttaa lapsen kanssa. Sitten hän aloitti tämän hirveän näytelmän. Hän kiljui ja uhkaili minua.
— Hän valehtelee, — Anna sanoi vakaasti. — Ja hän sanoi myös, ettei Sofia ole sinun tyttäresi. Että minä olisin saanut hänet jonkun muun kanssa.
Antin kasvoilta katosi väri. Hän ei sanonut heti mitään, vaan käänsi katseensa hitaasti äitiinsä.
— Äiti, sanoitko sinä oikeasti niin?
— Poikani, hän sekoittaa pääsi ja manipuloi sinua, — Helena alkoi valittaa, ääni täynnä teennäistä hätää. — Minä vain totesin, ettei tyttö muistuta kovin paljon meidän perhettämme. Ja hän alkoi heti huutaa.
— Minä en koskaan huuda Sofian kuullen, — Anna vastasi terävästi. — Toisin kuin eräät, minä ajattelen myös lasta.
Antti näytti ihmiseltä, joka oli pudonnut keskelle tilannetta, jota ei ymmärtänyt lainkaan. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta juuri silloin makuuhuoneesta kuului vaimeaa itkua. Sofia oli herännyt.
— Minä menen hänen luokseen, — Anna sanoi ja lähti kohti huonetta. Oven kohdalla hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyi vielä katsomaan miestään.
Antti katsoi häntä kysyvästi, ja silloin Anna lausui sanat hitaasti, niin että jokainen niistä osui varmasti perille:
— Jos sinun äitisi ei ole huomisaamuun mennessä lähtenyt minun kodistani, rakas mieheni, sinä etsit uuden asuinpaikan yhdessä hänen kanssaan.
Sanat jäivät leijumaan huoneeseen raskaana ja terävinä. Antti tuijotti vaimonsa loittonevaa selkää suu raollaan, aivan kuin ei olisi pystynyt käsittämään, mitä oli juuri kuullut.
— Näetkö nyt, millainen hän on? — Helena kuiskasi saman tien ja tarttui poikaansa käsivarresta. — Minähän olen aina sanonut, ettei hän rakasta sinua. Heti kun jokin ei mene hänen mielensä mukaan, hän on valmis heittämään sinut pois. Me olimme aina kahdestaan, sinä ja minä, ennen kuin hän ilmestyi väliimme.
Antti irrotti kätensä hitaasti äitinsä otteesta. Hänen katseensa oli nyt outo, kylmä ja vieras.
— Äiti, minä haluan kuulla totuuden, — hän sanoi matalalla äänellä. — Heti. Mitä sinä tarkalleen sanoit Sofiasta?
— En mitään sellaista… — Helena yritti näyttää viattoman hämmentyneeltä. — Minä vain huomautin, ettei tyttö kovin paljon muistuta sinua!