— Nuorten emäntien kuuluu olla jalkeilla jo kukonlaulun aikaan, — Helena jatkoi yhä selin. — Eikä lojua peiton alla sillä välin, kun lapsi saa odottaa nälissään.
— Sofia ei koskaan herää nälkäisenä. Meillä on selkeä päivärytmi, — Anna sanoi ja astui lieden viereen. Hän vilkaisi kattilaan ja huomasi saman tien, että pohja oli palanut käyttökelvottomaksi. — Sitä paitsi meillä ei syödä tattaria aamiaiseksi. Sofia saa siitä allergiaoireita.
Helena tuhahti halveksivasti.
— Höpöhöpö. Maalla lapset syövät sitä, mitä annetaan, eivätkä nirsoile. Te kaupunkilaiset vain keksitte kaiken maailman allergioita, kun ette muuta tekemistä löydä.
Anna ymmärsi heti, ettei väittely johtaisi mihinkään. Hän avasi jääkaapin sanomatta enää sanaakaan, otti Sofialle jogurtin ja alkoi pilkkoa hedelmiä kulhoon. Antti oli jo lähtenyt töihin. Keittiönpöydällä odotti hänen jättämänsä lappu, jossa hän lupasi tulla kotiin päivälliseksi ja tuoda mukanaan jotain hyvää kaikille.
Päivä eteni tuskastuttavan hitaasti. Vaikka Helena oli edellisenä iltana puhunut suureen ääneen siitä, miten mielellään auttaisi lapsenlapsensa hoidossa, käytännössä hän ei kiinnittänyt Sofiaan juuri mitään huomiota. Sen sijaan hän ehti käydä kahdesti lähikaupassa ja palasi molemmilla kerroilla kantamukset käsissään.
— Ostin kunnon säilykkeitä ja suolakurkkuja, — hän ilmoitti ja alkoi latoa purkkeja pöydälle. — Ettei tarvitse syödä tätä teidän kaupan myrkkyänne. Ihme hedelmiä ja muuta roskaa te täällä vedätte.
— Kiitos, mutta meillä on ruokaa kaapissa ennestäänkin. Ja kyllä meiltä löytyy säilykkeitäkin, — Anna vastasi ja seurasi, kuinka Helena siirteli jääkaapin hyllyillä olevia tavaroita aivan kuin olisi omistanut koko keittiön.
— Ei tarpeeksi hyviä, — Helena tokaisi. — Minä en tuollaista syö. Eikä minun poikanikaan, sen minä kyllä tiedän. Ja muutenkin sinä laitat aivan liian vähän oikeaa kotiruokaa.
Anna puri hampaansa yhteen. Hän olisi halunnut sanoa paljonkin, mutta nielaisi sanat takaisin. Hän oli luvannut Antille yrittää olla kärsivällinen.
Lounaan jälkeen Sofia vietiin päiväunille. Kun asunto vihdoin hiljeni, Helena ilmestyi yllättäen keittiöön, istahti Annan vastapäätä ja laski teekuppinsa pöydälle. Hänen kasvoillaan oli sellainen päättäväinen ilme, ettei siitä voinut odottaa mitään hyvää.
— Meidän täytyy keskustella, Anna, — hän aloitti äänellä, joka kuulosti enemmän määräykseltä kuin pyynnöltä. — Olen nimittäin tehnyt erään päätöksen.
— Minkä päätöksen? — Anna kohotti katseensa kannettavan tietokoneen näytöltä. Hän oli juuri käymässä läpi työpostejaan.
— Minä muutan tänne teidän luoksenne. Pysyvästi.
Anna räpäytti silmiään. Hetken hän oli varma, että oli kuullut väärin.
— Anteeksi kuinka?
— En näe mitään järkeä palata takaisin sinne maalle, — Helena jatkoi aivan kuin olisi puhunut säästä. — Siellä ei tapahdu mitään, varsinkaan talvella. Täällä taas on elämää, kauppoja, puistoja ja kaikki palvelut lähellä. Voin auttaa Sofian kanssa, kun sinä ja Antti olette töissä.
— Mutta… meillä ei ole tilaa, — Anna sai sanotuksi hämmentyneenä. — Tämä asunto on liian pieni neljälle ihmiselle.
— Älä puhu joutavia, — anoppi huitaisi kädellään. — Lastenhuone sopii minulle mainiosti. Sofia voi nukkua teidän kanssanne tai vaikka olohuoneessa. Hän on vielä pieni, ei noin pieni lapsi tarvitse omaa huonetta.
Anna tunsi, kuinka kuuma suuttumus alkoi nousta rinnassa.
— Helena, se ei tule kysymykseenkään. Sofialla on oltava oma huone. Emmekä me Antin kanssa ole suunnitelleet, että asuisimme yhdessä…
— Kenen kanssa? Hänen äitinsäkö? — Helena keskeytti ja siristi silmiään. — Arvasinhan minä, että sinä olet tämän takana. Sinä haluat pitää minut kaukana pojastani. Antti on aina tahtonut, että olisin lähempänä häntä. Ensin hän harkitsi jopa muuttavansa takaisin maalle, mutta sitten hän tapasi sinut. Ja nyt taas sinä olet esteenä. Sitä paitsi me olemme jo puhuneet asiasta hänen kanssaan.
— Mitä? — Anna tuijotti häntä tyrmistyneenä. — Antti ei ole maininnut minulle sanallakaan mitään tällaista.
— Sitten hän pelkäsi sinun reaktiotasi, — Helena ilmoitti voitonriemuisesti. — Mutta päätös on joka tapauksessa tehty. Myyn taloni maalta ja asetun tänne. Sofian on vain totuttava uusiin järjestelyihin.
Vastausta odottamatta Helena nousi tuolilta ja marssi lastenhuoneeseen. Anna lähti hänen peräänsä ja pysähtyi kauhistuneena ovelle, kun näki anoppinsa irrottavan seiniltä Sofian piirustuksia ja valokuvia.
— Mitä te oikein teette? — Anna huudahti ja nappasi Helenan kädestä kehyksen, jossa oli kuva Sofiasta yksivuotispäivänään.
— Teen tästä itselleni huonetta, — Helena vastasi tyynesti. — Nämä lapselliset kuvat täytyy kerätä pois. Ja tuo sänky pitää siirtää ikkunan viereen. Tai oikeastaan sen voisi viedä kokonaan pois, se vie aivan liikaa tilaa.
— Helena, — Anna sanoi ja yritti pitää äänensä vakaana, vaikka se värisi raivosta. — Te ette voi vain tulla tänne ja vallata tyttäreni huonetta. Me emme ole Antin kanssa keskustelleet tästä, eikä…
— Minähän sanoin jo, että Antti on samaa mieltä, — Helena katkaisi hänet. — Sinun on vain hyväksyttävä se. Minä olen hänen äitinsä. Sinä olet vain vaimo. Vaimoja tulee ja menee, mutta äiti pysyy aina.
— Laittakaa Sofian lelut heti takaisin paikoilleen, — Anna sanoi nyt enää peittelemättä suuttumustaan. Hän katsoi, kuinka Helena kokosi tytön tavaroita suureen pahvilaatikkoon, joka oli ilmestynyt asuntoon kuin tyhjästä.
— Älä sinä määräile minua, — Helena vastasi kylmän rauhallisesti. — Jos kasvattaisit lapsesi kunnolla, hän ei levittelisi tavaroitaan pitkin huonetta.
Anna veti syvään henkeä ja yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan. Ikkunan takana ilta alkoi jo hämärtyä, eikä Antti ollut vieläkään palannut töistä.