— Kuinka moneksi päiväksi äitisi oikein aikoo jäädä meille? — Anna kysyi hermostuneena ja kieputti hiussuortuvaa sormensa ympärille. Hän seurasi samalla, kuinka hänen miehensä viimeisteli vierashuoneen järjestelyä. Tavallisesti se huone oli heidän kolmivuotiaan tyttärensä Sofian lastenhuone.
Antti kohautti olkapäitään ja silitti vastavaihdetut lakanat suoriksi.
— Äiti sanoi haluavansa olla meidän luonamme muutaman päivän. Hänellä on kuulemma ollut ikävä. Luulen, että hän lähtee viikonlopun jälkeen takaisin maalle. Siellä on kuitenkin talo ja kaikki hoidettavana, ei hän voi olla pitkään poissa.
Anna nyökkäsi vain, vaikka hänen sisällään kiristyi tuttu levottomuus. Suhde anoppiin oli ollut vaikea lähes siitä saakka, kun hän ja Antti olivat menneet naimisiin. Helena ei koskaan sanonut suoraan, ettei miniä ollut hänen mieleisensä, mutta hänen katseensa, huokauksensa ja pienet huomautuksensa tekivät sen kyllä täysin selväksi.
— Voisitko edes muistuttaa häntä siitä, ettei hän koske minun kosmetiikkaani kylpyhuoneessa? — Anna lisäsi, kun mieleen nousivat anopin aiemmat vierailut. — Viimeksi hän käytti puolet kasvovoiteestani ja sanoi vain halunneensa kokeilla, mihin minä oikein tuhlaan hänen poikansa rahoja.
— Älä nyt taas, Anna, — Antti huitaisi kädellään vähättelevästi. — Jos hän käytti, niin käytti. Hänelle tavaroiden jakaminen on ihan luonnollista. Mutta hyvä on, minä puhun hänelle.
Anna ei lähtenyt väittelemään. Kolmen avioliittovuoden aikana hän oli ehtinyt ymmärtää, että Antti asettuisi aina äitinsä puolelle, teki tämä hänen vaimonsa olon kuinka epämukavaksi tahansa.
Helena saapui tasan puolenpäivän aikaan. Antti oli jo lähtenyt töihin ja jättänyt Annan yksin ottamaan vierasta vastaan. Ovikellon ääni tuntui Annasta melkein myrskyn ensimmäiseltä jyrähdykseltä.
— Päivää, Anna, — anoppi tervehti kuivasti ja ojensi poskensa muodollista suukkoa varten. Poskea peitti paksu kerros meikkivoidetta ja puuteria.
Helenan takana odotti kaksi valtavaa matkalaukkua sekä pullottava kassi, jonka hän oli tuonut tuliaisia varten.
— Tervetuloa, Helena, — Anna sanoi ja pakotti kasvoilleen kohteliaan hymyn. — Tulkaa sisään, huone on valmiina teitä varten.
— Niin, niin, tietysti. Antti kertoi, että annatte minulle väliaikaisesti lastenhuoneen. Toivottavasti siellä mahtuu olemaan, — Helena totesi ja pyyhkäisi eteistä arvioivalla katseella. — Vai onko poikani edelleen töissä? Eikö hän voinut ottaa vapaata edes sen verran, että olisi tullut vastaanottamaan omaa äitiään?
Anna auttoi nostamaan matkalaukut sisälle asuntoon.
— Antilla on palaveri, jota hän ei pystynyt siirtämään. Hän lupasi tulla kotiin tavallista aikaisemmin.
— Ymmärrän. Työ menee siis äidin edelle, — anoppi mutisi ja asteli olohuoneeseen, jossa pieni Sofia leikki nukeillaan.
Tyttö huomasi vieraan naisen ja jähmettyi varovaisena paikoilleen. Helena vilkaisi lapsenlasta vain ohimennen, aivan kuin tämä olisi ollut jokin huoneeseen unohtunut esine.
— Tämä on siis Sofia. Onpa kasvanut, — hän heitti välinpitämättömästi ja jatkoi matkaansa suoraan lastenhuoneeseen. — Näytä nyt, missä minun on tarkoitus nukkua.
Koko päivän aikana Helena ei puhunut Sofialle kertaakaan suoraan. Kun tyttö lopulta keräsi rohkeutensa ja ojensi hänelle rakkaan pehmolelunsa, anoppi vain nyrpisti nenäänsä.
— Vie tuo pois, Anna. En pidä pehmoleluista. Ne keräävät pelkkää pölyä.
Illalla Antti palasi kotiin väsyneenä, mutta selvästi iloisena saadessaan nähdä äitinsä. Sofia juoksi kiljaisten isäänsä vastaan, ja Antti nosti tytön syliinsä pyörittäen häntä ympäri huonetta.
— Mitä minun rakkaimmille naisilleni kuuluu? Eihän täällä ole ollut tylsää? — hän kysyi, suuteli vaimoaan poskelle ja halasi sitten äitiään.
— Kaikki on oikein hyvin, poikaseni, — Helena hymyili, ja yhdessä hetkessä hän muuttui huolehtivaiseksi äidiksi ja lempeäksi isoäidiksi. — Vaimollasi oli koko päivä kiireitä, joten me Sofian kanssa viihdytimme toisiamme.
Anna kohotti kulmiaan hämmästyneenä, mutta ei sanonut mitään. Todellisuudessa anoppi oli viettänyt päivän joko puhelimessa ystäviensä kanssa tai television ääressä. Lapsenlapsi ei ollut kiinnostanut häntä vähääkään.
Päivällisen jälkeen Antti alkoi laittaa Sofiaa nukkumaan heidän makuuhuoneeseensa tuotuun varavuoteeseen. Anna meni lastenhuoneeseen hakemaan tyttären yöpukua ja pysähtyi kynnykselle. Helena seisoi lipaston ääressä ja asetteli omia tavaroitaan laatikoihin, jotka olivat tavallisesti täynnä Sofian vaatteita. Lapsen vaatteet hän oli nostanut siisteiksi pinoiksi tuolille.
— Helena, mitä te oikein teette? — Anna kysyi varovasti.
— Asetun taloksi, — anoppi vastasi yksinkertaisesti ja jatkoi tilan täyttämistä lukuisilla puseroillaan ja mekoillaan. — Enhän minä nyt matkalaukusta voi elää.
— Mutta teidänhän piti viipyä vain vähän aikaa…
Helena suoristautui ja katsoi Annaa pitkään, terävästi.
— Katsotaan nyt, Anna. Katsotaan, miten asiat järjestyvät.
Helenan vierailun toinen aamu alkoi palaneen puuron hajulla. Anna ponkaisi ylös sängystä, veti ilmaa nenäänsä ja kiirehti keittiöön. Anoppi seisoi lieden ääressä kukikkaassa aamutakissa ja sekoitti kattilassa tattaripuuroa.
— Huomenta, — Anna sanoi ja yritti peittää ärtymyksensä. — Minulla on yleensä tapana valmistaa perheelle aamiainen itse.
— Sinun olisi jo korkea aika opetella nousemaan aikaisemmin, — anoppi vastasi kääntymättä edes katsomaan häntä.