— Eli sinun äitisi ei tule toimeen uuden vaimosi kanssa, mutta entisen kanssa hänen pitäisi muka pärjätä mainiosti, Anna totesi kuivasti. — Kätevää.
— Älä sano noin. Äiti on oikeasti hyvä ihminen. Heidän luonteensa vain eivät sovi yhteen.
Anna nousi ja käveli ikkunan luo. Hän työnsi verhoa hieman sivuun ja katsoi alas pihalle. Noin kymmenvuotias poika potki palloa hiekkakentän laidalla, ja vähän matkan päässä hänen äitinsä istui penkillä kirja sylissään. Tavallinen kesäpäivä. Rauhallinen näkymä elämästä, johon muiden ihmisten ongelmat eivät kuuluneet.
— Anna? Oletko vielä siellä? Mikael kysyi.
— Olen.
— Harkitse edes. Hän ei olisi sinulle vaivaksi. Sinähän tiedät, miten hienotunteinen Helena osaa olla.
— Hienotunteinen, Anna toisti hiljaa. — Puhutko nyt siitä samasta naisesta, joka muistutti minulle joka päivä, että pesen astiat väärällä tavalla?
— Hän yritti vain auttaa…
— Mikael, Anna keskeytti. — Vastaus on ei. Täysin ja lopullisesti. Minun kotini ei ole majapaikka sinun sukulaisillesi.
— Anna, käyttäydy nyt kuin ihminen! Mikaelin ääni nousi. — Minne hänen pitäisi mennä? Kadulleko?
— En tiedä. Ehkä sinun kannattaisi kysyä Sarilta, miksi hän ei pysty elämään äitisi kanssa saman katon alla.
— Mitä Sari tähän liittyy? Mikael tiuskaisi ärtyneenä.
— Liittyy hyvinkin. Hän on vaimosi. Hoitakoon siis myös perheenne asiat.
— Anna, minä pyydän sinulta tätä tosissani…
— Ja minä vastaan yhtä tosissani: en, Anna sanoi ja katkaisi puhelun.
Heti seuraavassa hetkessä puhelin alkoi soida uudelleen. Sama numero välkkyi ruudulla. Anna hylkäsi puhelun ja esti yhteystiedon saman tien. Sen jälkeen hän käveli eteiseen ja tarkisti vielä varmuuden vuoksi, että ovi oli lukittu molemmilla lukoilla.
Asuntoon laskeutui hiljaisuus. Anna istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan eteensä. Helena. Nainen, joka oli seitsemän vuoden ajan ollut hänelle melkein kuin toinen äiti. Tai ainakin yrittänyt olla. Aina neuvomassa, aina huomauttamassa jostakin, mutta pohjimmiltaan lämminsydäminen. Kun Anna sairastui, Helena toi lääkkeitä ja ruokaa. Juhlapyhinä hän muisti lahjoilla. Ja kun Annan oma äiti kuoli, juuri anoppi oli se, joka auttoi hautajaisjärjestelyissä ja pysyi rinnalla vaikeimpina päivinä.
Mutta se kaikki kuului menneeseen. Silloin Anna oli vielä Mikaelin vaimo. Nyt tilanne oli toinen. Ei ollut hänen syynsä, että Helenalla oli vaikeuksia uuden miniänsä kanssa.
Anna nousi tuolista ja meni makuuhuoneeseen. Vaatekaapissa riippui muutama mekko, housupukuja ja puseroita siistissä rivissä. Huomenna olisi ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa: myyjänä huonekaluliikkeessä. Palkka olisi 2 200 euroa kuukaudessa ja lisäksi provisiot. Ei ehkä unelma-ammatti, mutta eron jälkeen Anna oli tajunnut, että koko elämä oli laitettava uuteen järjestykseen. Aiemmin hän oli tehnyt töitä pienessä logistiikkayrityksessä, jossa palkka oli vaatimaton, mutta työ tuttua ja turvallista. Nyt oli ansaittava kunnolla. Yksin asuminen ei ollut halpaa, kun kaikki kulut jäivät yhden ihmisen maksettaviksi.
Hän valitsi seuraavaa päivää varten tummansinisen, hillityn jakun ja siihen valkoisen puseron. Klassinen yhdistelmä. Myyjän piti näyttää luotettavalta ja asialliselta. Huomenna edessä olisivat uudet työkaverit, katalogien opettelu ja ensimmäiset asiakkaat. Uusi elämä, uudet kasvot, uudet vaatimukset.
Kylpyhuoneessa Anna jäi pitkäksi aikaa peilin eteen. Eroprosessi oli jättänyt jälkensä kasvoihin: posket näyttivät kapeammilta, silmien alla oli tummat varjot. Hän oli kolmekymmentäneljä, mutta huonoina päivinä tunsi näyttävänsä ainakin nelikymppiseltä. Jatkuva paine, unettomat yöt ja loputtomat riidat Mikaelin kanssa olivat kuluttaneet häntä enemmän kuin hän oli halunnut myöntää.
Silti tärkein oli poissa: se säikähtänyt, nurkkaan ajettu ilme, joka oli ilmestynyt hänen kasvoilleen avioliiton viimeisinä kuukausina. Kun Anna sai tietää pettämisestä, jokin hänen sisällään murtui. Jokainen päivä tuntui koetukselta. Mikael tuli kotiin ja käyttäytyi kuin mikään ei olisi muuttunut, ja Anna tasapainoili raivon ja pelon välillä. Hän olisi halunnut huutaa, paiskoa ovia ja vaatia selityksiä, mutta samalla hän pelkäsi rikkovansa lopullisesti sen perheen, jota oli vielä silloin yrittänyt pitää kasassa.
Nyt perhettä ei enää ollut. Sen sijaan oli hiljaisuus. Rauha. Ja oikeus päättää itse, miten elämä jatkuisi.
Anna kävi suihkussa ja meni nukkumaan suureen sänkyyn, joka kuului nyt vain hänelle. Lakanat tuoksuivat puhtaalta pesuaineelta. Hän oli pessyt ne heti Mikaelin muuton jälkeen, melkein pakonomaisesti. Siinä oli ollut jotakin symbolista: kaikki yhteisen elämän jäljet piti pestä pois kerralla, viimeistäkin hajua myöten.
Aamulla Anna heräsi herätyskellon ääneen, ei Mikaelin kovaan kuorsaukseen. Se oli pieni, mutta yllättävän merkittävä ilo. Hän joi kahvinsa kiirehtimättä, valitsi jalkaansa mukavat kengät ja lähti töihin poikkeuksellisen kevyellä mielellä.
Huonekaluliike sijaitsi kauppakeskuksessa kaupungin laidalla. Myymälä oli suuri ja avara: eri puolille salia oli rakennettu keittiökokonaisuuksia, makuuhuoneita, sohvanurkkauksia ja nojatuoliryhmiä. Johtaja Juhani tuli Annaa vastaan ystävällisesti hymyillen.
— Onko sinulla aiempaa myyntikokemusta? hän kysyi selaillessaan Annan ansioluetteloa.
— Jonkin verran, Anna vastasi rehellisesti. — En paljon, mutta olen valmis oppimaan.
— Se riittää alkuun. Tärkeintä on osata löytää oikea tapa lähestyä asiakasta. Kaikki muu karttuu tekemällä.
Juhani kierrätti Annaa myymälässä ja esitteli samalla eri kalustesarjojen ominaisuuksia. Oli italialaisia keittiöitä, saksalaisia makuuhuonekokonaisuuksia sekä kotimaisia pöytiä ja tuoleja. Hintahaarukka oli laaja: yksinkertaisen tuolin sai noin 150 eurolla, kun taas näyttävä, laadukas keittiö saattoi maksaa 3 000 euroa tai enemmän.
— Asiakkaita on monenlaisia, Juhani selitti rauhallisesti. — Toiset etsivät mahdollisimman edullista ratkaisua, toiset taas ovat valmiita maksamaan laadusta.