Lukkoseppä avaimineen saapui noin puolen tunnin kuluttua. Anna seisoi eteisen käytävässä seinään nojaten ja seurasi, kuinka mies purki ulko-oven vanhaa lukkoa osa kerrallaan. Kun kulunut mekanismi lopulta jäi mestarin käteen, Annan sisällä tuntui kuin jokin olisi naksahtanut paikoilleen. Ehkä juuri tältä tuntui se vapautuminen, josta eron jälkeen niin usein puhuttiin.
— Hyvän lukon olette valitsemassa, lukkoseppä totesi sovitellessaan uutta sylinteriä paikoilleen. — Kestävä malli. Haluatteko vielä toisen, varmuuslukon lisäksi?
— Haluan, Anna vastasi epäröimättä. — Kaksi lukkoa. Niin olen rauhallisempi.
Mies nyökkäsi ja ryhtyi jatkamaan työtään. Anna siirtyi olohuoneen puolelle. Pöydällä lepäsivät avioeropaperit siistissä nipussa. Passiin ei ollut vielä ehditty lyödä merkintää, mutta oikeuden päätös oli jo hänen hallussaan. Kaikki oli hoidettu oikein, virallisesti ja lain mukaan. Ei yhteisiä lainoja, ei jaettavaa omaisuutta. Asunto oli tullut Annalle perintönä isoäidiltä kaksi vuotta ennen häitä, joten siitä ei tarvinnut riidellä kenenkään kanssa.
Mikael oli aikoinaan naureskellut tälle vanhan talon yksiölle.
— Olisi paljon järkevämpää myydä tämä ja ostaa jotakin kunnollista, mies oli sanonut. — Uudemmalta alueelta, paremmalla pohjaratkaisulla.
Nyt juuri tuo sama asunto tuntui Annasta pelastusrenkaalta. Kolmekymmentäkahdeksan neliötä omaa tilaa. Paikka, jossa kukaan ei määräilisi, arvostelisi hänen televisiovalintojaan eikä jättäisi likaisia lautasia tiskialtaaseen lojumaan.
— Valmista tuli, lukkoseppä ilmoitti hetken päästä. — Kokeilkaapa.
Anna otti uudet avaimet käteensä ja käänsi niitä lukoissa useaan kertaan. Ovi lukittui pehmeällä, täsmällisellä napsahduksella. Tästä hetkestä lähtien tähän kotiin ei astuisi kukaan ilman emännän lupaa.
— Kiitos, Anna sanoi ja maksoi työn.
Kun ovi oli sulkeutunut lukkosepän perässä, Anna painoi selkänsä sitä vasten ja sulki silmänsä. Hiljaisuus. Ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen se oli oikeaa hiljaisuutta. Ei Mikaelin tauottomia puheluita, ei aamusta iltaan pauhaavaa televisiota, jonka mies oli pitänyt päällä kuin taustameluna koko elämälle.
Anna käveli ikkunan luo ja työnsi sen auki selälleen. Heinäkuinen ilma virtasi huoneeseen ja toi mukanaan naapuripihan kukkivien lehmusten tuoksun. Jossakin alhaalla lapset leikkivät, ja heidän äänensä sekoittuivat kauempaa kantautuvaan liikenteen huminaan. Tavallisia kesäpäivän ääniä, jotka olivat ennen hukkuneet perhe-elämän sekavaan meluun.
Keittiössä jääkaapin sisältö oli vaatimaton: yksi jogurtti ja paketti raejuustoa. Anna avasi oven, jäi hetkeksi katsomaan niukkoja varastojaan ja hymyili itsekseen. Mikael oli aina valittanut, ettei kotona ollut koskaan “kunnon ruokaa”. Tästä lähtien Anna ostaisi vain sitä, mitä itse halusi. Ei enää leikkeleitä, joita mies vaati jokaiselle aamiaiselle. Ei pakollisia nyyttejä tai valmisruokia illalliseksi kolmena iltana viikossa.
Hän otti jogurtin, repäisi kannen auki ja alkoi syödä suoraan purkista ikkunan ääressä seisten. Ennen Mikael olisi vääntänyt kasvonsa tyytymättömään ilmeeseen heti sen nähdessään.
— Kuin jossain opiskelijasolussa, mies oli mutissut. — Eikö ihminen voi istua kunnolla pöydän ääreen?
Nyt sai syödä missä halusi ja millä tavalla halusi. Vapaus maistui yllättävän hyvältä, makealta ja mansikkajogurtilta.
Puhelin soi juuri silloin, kun Anna huuhteli tyhjää purkkia. Näytöllä näkyi tuntematon numero. Hän kurtisti kulmiaan; yleensä sellaiset soitot eivät luvanneet mitään miellyttävää.
— Haloo, Anna vastasi varovasti.
— Anna? kuului luurista tuttu ääni. — Mikael täällä.
Anna jähmettyi paikalleen märkä jogurttipurkki kädessään. Entinen mies. Mistä tämä oli saanut uuden numeron? Ja mitä hän enää halusi?
— Mitä asiaa sinulla on? Anna kysyi viileästi.
— Meidän pitäisi puhua. Voitaisiinko tavata?
— Ei, Anna katkaisi heti. — Kaikki tarpeellinen käytiin jo läpi oikeudessa.
— Anna, kuuntele nyt… Mikaelin ääni oli tavallista pehmeämpi, melkein lipevä. — Ymmärrän kyllä, että olet vihainen. Mutta on yksi ongelma, joka täytyy ratkaista.
— Mikä ongelma muka?
— Äiti. Hänen pitäisi saada asua jossakin väliaikaisesti. Vain pari kuukautta.
Anna laski purkin pöydälle ja puristi puhelinta tiukemmin. Anoppi. Juuri se Helena, joka oli koko avioliiton ajan neuvonut häntä, miten keitto piti valmistaa, pyykit viikata ja mies ottaa vastaan töistä tullessa.
— Miten se liittyy minuun? Anna kysyi.
— No miten niin? Sinähän tunnet hänet. Hän suhtautui sinuun aina hyvin.
— Suhtautui, Anna myönsi. — Mutta me olemme eronneet, Mikael. Minä en kuulu enää sinun perheeseesi.
— Anna, ole kiltti… Mikael vaikeni hetkeksi ja huokaisi sitten. — Tiedän pyytäväni paljon. Mutta minulla ei ole ketään muutakaan, jonka puoleen kääntyä.
— Entä uusi vaimosi? Anna kysyi suoraan.
Linja hiljeni taas. Mikael rykäisi vaivautuneesti.
— Sari… hän ei voi. Hänellä ja äidillä ei yksinkertaisesti suju. Ei ollenkaan.
— Ymmärrän, Anna sanoi.