— Sinun tehtäväsi on selvittää, mitä juuri se asiakas tarvitsee, Juhani jatkoi. — Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua kaikille.
Puoleenpäivään mennessä Anna oli jo saanut kohtuullisen hyvän käsityksen siitä, missä tärkeimmät mallistot sijaitsivat ja millaisia eroja eri valmistajien tuotteissa oli. Työ alkoi tuntua yllättävän kiinnostavalta. Asiakkaat tulivat liikkeeseen pohjapiirrosten kanssa, näyttivät kuvia olohuoneistaan ja makuuhuoneistaan, kyselivät sävyistä, puulajeista, kankaista ja käytännöllisyydestä. Anna huomasi pitävänsä siitä tunteesta, että hän ei vain myynyt tavaraa, vaan auttoi ihmisiä rakentamaan omaa kotiaan viihtyisämmäksi.
Ensimmäinen kauppa syntyi iltapäivällä. Nuori pariskunta etsi makuuhuoneeseen sopivaa kokonaisuutta. Anna esitteli heille rauhallisesti useita vaihtoehtoja, kertoi jokaisen mallin vahvuuksista ja vertaili materiaaleja heidän toiveidensa mukaan. Lopulta vastavihityt päätyivät ostamaan makuuhuonekaluston noin 800 eurolla.
— Hienosti hoidettu, Juhani kehui, kun kauppa oli kirjattu. — Tästä myynnistä sinun osuutesi on 40 euroa. Ei lainkaan huono aloitus ensimmäiselle työpäivälle.
Anna ei voinut olla hymyilemättä. Neljäkymmentä euroa yhden päivän aikana, pelkkänä provisiona. Jos kauppoja tulisi säännöllisesti, ansiot voisivat nousta aivan mukavasti. Tietenkään jokainen päivä ei toisi uusia myyntejä, mutta jo kymmenen tai viisitoista onnistunutta kauppaa kuukaudessa lisäisi palkkaan tuntuvan summan.
Illalla Anna käveli kotiin kevyin askelin. Uusi työ, uudet mahdollisuudet ja uudet ihmiset saivat kaiken tuntumaan siltä, että elämä oli sittenkin asettumassa paremmalle tolalle. Talon pihalla hän törmäsi naapuriinsa, iäkkääseen Päiviin.
— Anna, missä sinun miehesi nykyään on? Päivi kysyi uteliaana. — En ole nähnyt häntä aikoihin.
— Me erosimme, Anna vastasi tyynesti.
— Voi sentään, miten ikävää! Päivi huudahti ja levitti käsiään. — Tehän vaikutitte aina niin sopuisalta parilta.
— Sellaista tapahtuu, Anna sanoi olkapäitään kohauttaen. — Ihmiset muuttuvat.
— No, kyllä sinä vielä jonkun löydät. Olet hyvä nainen.
Anna kiitti lämpimistä sanoista ja nousi omaan asuntoonsa. Kotona hän laittoi soimaan musiikkia, jota Mikael oli aina inhonnut, ja ryhtyi valmistamaan illallista. Hän teki raikkaan salaatin ja uunissa paistettua kalaa — juuri sitä, mitä hänen teki mieli, eikä sitä, mitä entinen aviomies olisi vaatinut pöytään.
Puhelin pysyi hiljaa kokonaisen viikon. Sinä aikana Anna ehti päästä sisälle uuteen työhönsä, tutustua työkavereihin ja saada ensimmäiset provisiotkin tililleen. Juhani kehui häntä useaan otteeseen: asiakkaat tunsivat, että uusi työntekijä oli aidosti kiinnostunut heidän tarpeistaan ja osasi puhua tuotteista asiantuntevasti. Anna oli jo myynyt kolme kalustekokonaisuutta, ja epävarmuus hänen sisällään alkoi hiljalleen väistyä.
Perjantai-iltana hän palasi kotiin erityisen onnistuneen työpäivän jälkeen. Nuori perhe oli ostanut lastenhuoneen kalusteet 1 200 eurolla, ja Annan provisio nousi lähes 50 euroon. Hän laski mielessään kuukauden mahdollisia tuloja ja suunnitteli, mitä pientä voisi päivittää omassa asunnossaan.
Rappukäytävän edessä seisoi tuttu sininen sedan.
Anna pysähtyi ja rypisti kulmiaan. Auto oli Mikaelin. Entinen aviomies istui kuljettajan paikalla ikkuna raollaan ja poltti tupakkaa. Kun hän huomasi Annan, hän nousi autosta.
— Hei, Mikael sanoi ja pudotti tumpin roska-astiaan.
— Mitä sinä haluat? Anna kysyi kuivasti.
— Puhua. Ihan kunnolla.
— Me puhuimme jo. Puhelimessa.
— Anna, ole kiltti… Mikael näytti väsyneeltä. Puku oli ryppyinen, ja solmio roikkui vinossa. — Anna minulle kaksi minuuttia.
— Puhu sitten, Anna vastasi, mutta ei tehnyt elettäkään kutsuakseen häntä sisälle.
— Tilanne on hankala. Äiti ei oikeasti pysty asumaan Sarin kanssa. Ei mitenkään.
— Se on Sarin ongelma, Anna totesi. — Opetelkoon elämään anoppinsa kanssa.
— Anna, yritä nyt olla järkevä. Sari on nuori, hänellä on omat tapansa ja ajatuksensa. Ja äiti… no, sinä tiedät, millainen Helena on. Kodin ihminen, tottunut pitämään langat käsissään.
— Tiedän kyllä. Juuri siksi sanonkin, että anna uuden vaimosi selvittää asia itse.
Mikael kaivoi taskustaan uuden savukkeen ja sytytti sen. Hänen kätensä vapisi. Anna huomasi sen ja ajatteli väistämättä, ettei elämä Sarin kanssa tainnutkaan olla niin auvoista kuin Mikael oli kuvitellut.
— Ethän sinä ole kostonhimoinen ihminen, Anna? Mikael yritti toista lähestymistapaa. — Muistatko, miten äiti auttoi sinua? Kun sinun äitisi kuoli, Helena istui vierelläsi kokonaisen vuorokauden.
— Muistan, Anna sanoi ja nyökkäsi. — Entä sitten?
— Hän on hyvä ihminen. Vähän vanhan ajan kasvatti vain. Ja Sari… Mikael vaikeni hetkeksi ja veti savua keuhkoihinsa. — Sari sanoi, että jos äiti jää, hän lähtee itse.
— Ymmärrän, Anna sanoi. — Hän antoi sinulle uhkavaatimuksen.
— Niin… tavallaan. Kyllä.
— Ja sinä valitsit vaimosi äitisi sijaan.
— Ei se ole noin yksinkertaista, Mikael mutisi.
— On se. Sinun vaimosi ei halua asua anoppinsa kanssa. Sinun pitää valita joko Helena tai Sari. Ja nyt sinä haluaisit, että minä ratkoisin tämän puolestasi?
Anna katsoi entistä miestään ja yllättyi omasta rauhallisuudestaan. Ennen tällainen keskustelu olisi saanut hänet itkemään. Nyt hän tunsi vain lievää ärtymystä.
— Anna, kyse olisi vain parista kuukaudesta. Äiti löytää kyllä jonkin pysyvän ratkaisun, ja sitten kaikki järjestyy.
— Mikael, Anna sanoi hitaasti. — Sinä vaihdoit minut kerran Sariin. Muistatko? Sanoit, että kanssani oli tylsää ja että kaipasit elämääsi uusia tunteita.
— Se on eri asia…
— Ei ole. Se on täsmälleen sama asia. Sinä teit valintasi. Nyt sinun on elettävä sen seurausten kanssa.