— Meille, Mikael korjasi.
Käänsin katseeni suoraan häneen.
— Silloin kun pitää valvoa öitä ja tehdä töitä, yritys on kummasti minun. Mutta kun Laura Niemisen mekkoja pitäisi maksaa, siitä tuleekin yhtäkkiä meidän?
Mikael vilkaisi nopeasti ovelle, aivan kuin olisi varmistanut, ettei hänen äitinsä seisonut käytävässä kuuntelemassa. Sitten hän astui lähemmäs ja madalsi ääntään.
— Kuuntele nyt tarkasti. Sinä et ala selvittää tätä. Siirto on jo mennyt läpi. Perhechatissa kaikki luulevat, että se oli lahja sinulle. Muutaman päivän päästä minä palautan rahat takaisin.
— Mistä sinä ne rahat otat?
— Se ei kuulu sinulle.
Hymyilin tuskin havaittavasti.
— Eli minun rahani eivät kuulu minulle?
— Älä yllytä minua.
Olin kuullut tuon sävyn ennenkin. Noilla sanoilla Mikael muistutti minua aina siitä, että meidän avioliitossamme rajat määräsi hän. Hän päätti, mitä sai kysyä, mistä sai loukkaantua ja milloin oli parempi olla hiljaa.
Nostin paidan pesukorin reunalta ja ojensin sen hänelle.
— Älä huolehdi. Kohtausta ei tule.
Hänen silmänsä kapenivat epäluuloisesti.
— Oletko varma?
— Täysin.
Helpotus välähti hänen kasvoillaan, vaikka hän yritti peittää sen. Mikael nappasi paidan kädestäni ja poistui huoneesta.
Jäin yksin. Seisoin pitkään paikallani ja katselin, kuinka pesukoneen rumpu pyöri hitaasti lasiluukun takana.
Kohtausta ei todellakaan tulisi.
Sen sijaan alkaisi tarkastus.
Yritykseni nimi oli MedLinja Korhonen.
Olin perustanut sen käytetyllä saumurilla ja kolmella kangasrullalla. Ensimmäiset hoitotakit ompelin keittiönpöydän ääressä sen jälkeen, kun olin saanut lapset nukkumaan. Myöhemmin vuokrasin pienen työtilan torin läheltä. Sen jälkeen palkkasin kaksi ompelijaa.
Yhdeksässä vuodessa olimme kasvaneet niin paljon, että toimitimme työasuja yksityisille lääkäriasemille, hammaslääkärikeskuksiin ja laboratorioihin useissa maakunnissa.
Mikael ilmestyi mukaan vasta silloin, kun vaikein vaihe oli jo takana.
Hän nimitti itse itsensä kehitysjohtajaksi.
Tilasi kalliit käyntikortit.
Osti useita valkoisia kauluspaitoja.
Alkoi käydä neuvotteluissa ja palasi niistä kertomusten kanssa: tärkeistä kontakteista, lupaavista yhteistyökumppaneista ja suurista mahdollisuuksista.
Olin niin kiitollinen hänen oletetusta avustaan, että annoin hänelle käyttöoikeuden yrityksen korttiin.
Nyt ymmärsin, ettei Mikael ollut kehittänyt liiketoimintaani.
Hän oli ainoastaan selvittänyt, kuinka paljon siitä voisi kantaa ulos ennen kuin minä huomaisin.
Seuraavana aamuna saavuin toimistolle ennen ketään muuta.
Kutsuin saman tien luokseni pääkirjanpitäjämme Helenan.
Hän oli tehnyt kanssani töitä melkein alusta asti eikä ollut koskaan esittänyt turhia kysymyksiä. Kun levitin pankin tiliotteet hänen eteensä, hän riisui silmälasinsa ja katsoi minua vakavasti.
— Oletteko varma, että haluatte tietää kaiken?
— Oletteko epäillyt jotain jo kauan?
Helena vaikeni hetkeksi. Sitten hän pani lasit takaisin nenälleen.
— Huomasin epäilyttäviä tapahtumia. Mikael selitti, että olimme aloittaneet yhteistyön uuden toimittajan kanssa. Kun pyysin sopimuksia nähtäväksi, hän toi asiakirjat, joissa oli allekirjoitus.
— Minun allekirjoitukseni?
— Se muistutti teidän allekirjoitustanne hyvin paljon.
Sormeni kylmenivät.
— Näyttäkää ne paperit.
Helena avasi tietokoneelta oikean kansion.
Sopimuksia Laura Niemisen kanssa.
Italialaisen kankaan toimitus.
Konsultointipalvelut.
Yritystapahtumien järjestäminen.
Näyttelytilan vuokra.
Jokaisen sivun alareunassa oli minun nimeni.
Mutta minä en ollut allekirjoittanut niistä ainoatakaan.
— Paljonko hänelle on siirretty yhteensä?
Helena alkoi laskea.
Näytölle ilmestyi summia yksi toisensa jälkeen.
Viisi tuhatta.
Kolmetuhatta kaksisataa.
Kaksituhatta seitsemänsataa.
Kahdeksansataa.
Tuhat sata.
Sitten lisää maksuja.
Ja vielä lisää.
Lopulta kirjanpitäjä pysähtyi.
— Kymmenen kuukauden aikana hänelle on maksettu yhteensä kolmekymmentäkahdeksan tuhatta neljäsataa euroa.
Tuijotin loppusummaa sanomatta mitään.
Kolmekymmentäkahdeksan tuhatta.
Se oli suunnilleen saman verran kuin viiden työntekijäni vuosipalkat yhteensä. Sillä rahalla olisi voinut hankkia uuden teollisen leikkuupöydän, korjata työtilan ilmanvaihdon tai maksaa lasten koulutuskuluja pitkäksi aikaa.
Se oli minun työni. Minun valvotut yöni, kipeytyneet sormeni ja vuosien taistelu.
Ja nyt se oli muuttunut jonkun toisen mekoiksi, ravintolailloiksi ja hotellihuoneiksi.
— Kootkaa kaikki yhteen, sanoin. — Tarvitsen jokaisen tilisiirron, kaikki sopimukset sekä tiedot siitä, kuka on kirjautunut pankkijärjestelmään ja milloin.
— Aiotteko tehdä rikosilmoituksen?
— Ennen sitä puhun asianajajan kanssa.
Helena nyökkäsi. Sitten hän epäröi hetken.
— On vielä jotain muutakin.
Hän avasi toisen kansion.
— Eilen Mikael yritti tehdä maksun, jonka summa oli satakaksikymmentä tuhatta euroa.
Hengitykseni pysähtyi hetkeksi.
— Kenelle?
— Uudelle yhtiölle nimeltä Blue Dress Trade.
— Kuka sen omistaa?
Helena käänsi näytön hieman lähemmäs minua.
— Laura Nieminen.
Siellä se oli. Keskeneräinen maksu.
Satakaksikymmentä tuhatta euroa.
Maksun selitteeseen oli kirjoitettu:
“Eksklusiivinen sopimus kangastoimituksista.”
— Miksi maksu ei mennyt läpi?
— Se vaati teidän vahvistuksenne, koska olette yrityksen ainoa omistaja.
Siinä hetkessä kaikki loksahti paikoilleen.
Viiden tuhannen euron siirto ei ollut mikään vahinko.
Se oli koe.
Mikael oli halunnut nähdä, huomaisinko rahojen katoamisen. Ja tarina perhechatissa oli ollut hänen varmistuksensa. Jos olisin uskonut lahjaan, seuraavaksi hän olisi taivutellut minut hyväksymään paljon suuremman maksun.
— Älkää kertoko kenellekään, että tiedän tästä, pyysin.
— Ette edes Mikaelille?
— Hänelle kaikkein vähiten.
Asianajajani nimi oli Johanna Salonen.
Hän kävi paperit läpi rauhallisesti ja keskittyneesti. Hän ei keskeyttänyt minua kertaakaan, ei huokaissut, ei pudistellut päätään, ei tehnyt dramaattisia johtopäätöksiä ennen kuin oli nähnyt kaiken. Kun viimeinen kansio sulkeutui hänen edessään, hän nosti katseensa.
— Tämä ei ole enää pelkkä aviollinen petos.
— Tiedän.
— Tässä on mahdollisesti kyse yrityksen varojen kavaltamisesta, allekirjoitusten väärentämisestä ja yrityksestä siirtää huomattava summa ulos yhtiöstä. Meidän on toimittava heti.
— Mitä ehdotatte?
— Ensimmäiseksi hänen pääsynsä kaikille tileille on katkaistava. Mutta ennen sitä todisteet täytyy varmistaa niin, ettei hän ehdi hävittää mitään. Otamme varmuuskopiot, käynnistämme sisäisen tarkastuksen ja teemme samalla ilmoituksen viranomaisille.
— Entä avioero?
— Valmistelen myös ne asiakirjat.
Jäin hiljaa.
Johanna tarkkaili minua hetken tavallista tarkemmin.
— Epäröittekö?
— En.
En ajatellut Mikaelia.
Ajattelin lapsia.
He olivat kaksitoista- ja neljätoistavuotiaita. He rakastivat isäänsä. Tai tarkemmin sanoen sitä ihmistä, jollaisena hän näyttäytyi kotona.
— Haluan kertoa heille itse, sanoin lopulta. — En tahdo, että he saavat tietää kaiken jonkun muun viestistä tai puolikkaasta lauseesta, jonka joku lipsauttaa.
— Se on viisasta.
— Mutta ensin minun täytyi ymmärtää, kuinka pitkälle hän oli ehtinyt mennä.