Mieheni siirsi vahingossa viisituhatta euroa rakastajattarelleen. Kun hän tajusi mokanneensa, hän yritti paikata tilanteen kirjoittamalla perheemme yhteiseen viestiketjuun:
”Rakkaat, lähetin juuri Annalle pienen rahalahjan, koska hän on maailman ihanin vaimo.”
Sukulaiset reagoivat saman tien. Puhelimeni alkoi täyttyä onnitteluista, sydämistä ja taputtavista käsistä.
Anoppini Satu kirjoitti:
”Tuollainen on oikea mies.”
Oma äitini lähetti kukkakimpun kuvan.
Kälyni puolestaan lisäsi:
”Veli, sinähän olet varsinainen romantikko.”
Sillä hetkellä minä seisoin lieden ääressä ja sekoitin kanakeittoa, jonka olin tehnyt nimenomaan Satua varten. Toisessa kädessäni oli puhelin, jonka näytöllä oli pankkisovellus.
Tililläni oli alle kaksituhatta euroa.
Siellä ei näkynyt viidentuhannen euron siirtoa. Ei viidensadan. Ei edes viiden sentin uutta maksua.
Sen sijaan tapahtumahistoriassa komeili vieraan naisen nimi.
Mikael istui olohuoneessa puhelin tiukasti kämmenessään. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet harmahtaviksi, ja hymy oli liimattu paikoilleen kuin halpa teippi halkeaman päälle. Sellainen hymy, jolla toivotaan, ettei kukaan katso liian tarkasti.
— Vastaa heille, hän sanoi matalalla äänellä.
— Miksi?
Hänen leukansa nytkähti hermostuneesti.
— Älä aloita nyt, Anna.
Käänsin katseeni ensin keittokattilaan ja sitten Satuun, joka näytti jo valmistautuvan pitämään luennon siitä, miten vaimon kuuluu arvostaa hyvää aviomiestä.
Avasin perheryhmän ja kirjoitin:
”Kiitos, rakas. Olipa odottamaton yllätys.”
Satu huokaisi tyytyväisenä.
— Näetkö? Kun nainen huolehtii miehestään oikealla tavalla, mies vastaa samalla mitalla.
Laskin keittolautasen hänen eteensä sanomatta mitään.
En ruvennut väittelemään.
Mikael ei nimittäin ollut koskaan ollut antelias mies.
Hän tarkisti jokaisen kauppakuitin, kun palasin ruokaostoksilta. Hän saattoi nostaa metelin siitä, että olin ostanut jogurtin ilman alennusta. Minun hankintani olivat hänen mielestään turhaa hemmottelua, mutta hän itse käytti kuukausittain satoja euroja epämääräisiin ”liiketapaamisiin” ja ”lounaisiin yhteistyökumppaneiden kanssa”.
Siksi tiesin heti, ettei mitään lahjaa ollut olemassa.
Se oli savuverho.
Minun nimeni on Anna Korhonen. Olen neljäkymmentäyksi vuotta vanha. Minulla on kaksi kouluikäistä lasta ja oma yritys, joka valmistaa hoitoalan työvaatteita.
Sen yrityksen rakensin omin käsin.
Alussa myin takkeja ja työasuja toreilla, kuljetin tilauksia tavallisissa busseissa ja istuin öisin ompelukoneen ääressä niin pitkään, että sormeni puutuivat.
Mikaelilla oli tapana toistella:
— Ilman minua et olisi päässyt mihinkään.
Todellisuus oli täysin päinvastainen.
Ilman minua hänellä ei olisi kallista autoa, omaa työhuonetta, platinakorttia eikä täydellisesti silitettyjä valkoisia paitoja, joissa hän esitti menestyvää liikemiestä.
Olin nimittänyt hänet johtotehtäviin vain siksi, että hän oli aviomieheni.
Avioliitossa ihminen haluaa uskoa sanaan ”me”.
Sinä yönä, kun Mikael oli nukahtanut ja alkoi kuorsata, otin esiin kannettavan tietokoneen, jota säilytin ompelulankalaatikossa.
Minulla oli yhä pääsy yrityksen pankkijärjestelmään, koska päätili oli avattu minun nimiini.
Kirjauduin sisään.
Siirto: viisituhatta euroa.
Saaja: Laura Nieminen.
Maksun viesti:
”Sinisestä mekosta, elämäni.”
Jäin istumaan näytön eteen liikkumatta.
Talossa oli aivan hiljaista. Ainoa ääni oli jääkaapin tasainen hurina.
Laura Nieminen.
Olin nähnyt sen nimen aiemminkin.
Mikael oli väittänyt häntä kangastoimittajaksi. Nuori nainen lähetti omituisia laskuja, ja kerran hän oli soittanut miehelleni melkein keskellä yötä. Puhelu katkesi kiireesti sillä hetkellä, kun hän kuuli minun ääneni.
Avasin pankin tapahtumahistorian.
Selvisi, ettei Laura ollut saanut rahaa yrityksestämme ensimmäistä kertaa.
Muutaman kuukauden aikana hänelle oli lähtenyt kymmeniä maksuja.
”Ennakkomaksu kankaista.”
”Toimittajan laskutuksen oikaisu.”
”Asiakastapaaminen.”
”Yritystilaisuuden järjestelykulut.”
Naurahdin hiljaa.
Yritystilaisuus.
Sillä nimellä Mikael siis kutsui mekkoja, ravintoloita, hotellihuoneita ja muita nautintoja, jotka maksettiin minun työlläni.
Käteni vapisivat, mutta en sulkenut konetta.
Otin kuvakaappaukset, lähetin ne itselleni ja tallensin tiliotteet erilliseen kansioon.
Aamulla poikkesin kopiointiliikkeessä ja tulostin kaikki paperit yhtä rauhallisesti kuin kyse olisi ollut tavallisista laskuista tai lähetyslistoista.
Sen jälkeen tein jotakin, mitä lähes kukaan sukulaisistamme ei myöhemmin pystynyt ymmärtämään.
Jatkoin aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Keitin miehelleni kahvia.
Silitin hänen valkoisen paitansa.
Kuuntelin tyynesti, kun Satu maalasi huuliaan minun kylpyhuoneeni peilin edessä ja sanoi:
— Joku toinen mies olisi käyttänyt tuollaiset rahat ties mihin. Mutta minun poikani hemmottelee vaimoaan.
Katsoin häntä peilin kautta.
— Niin, Satu. Olen kyllä jo ymmärtänyt sen.
Hän ei kuullut vastauksessani piillyttä myrkkyä.
Mikael sen sijaan kuuli.
Kodinhoitohuoneessa hän pysähtyi viereeni ja mittaili minua terävällä katseella.
— Olet ollut eilisestä asti jotenkin outo.
— Olen vain väsynyt.
— Älä tee mitään kohtausta siitä siirrosta. Perheryhmässä kaikki luulevat jo, että rahat tulivat sinulle. Antaa heidän ajatella niin.
Se oli hänen toinen vakava virheensä.
Hän vahvisti omin sanoin, että tiesi erittäin hyvin, minne raha oli lähtenyt.
Taittelin silitetyn paidan hitaasti ja asetin sen pesukoneen päälle.
— Minne ne rahat oikeasti menivät?
Mikael jähmettyi.
Vain sekunniksi.
Mutta se riitti.
— Mitkä rahat?
— Ne viisituhatta euroa.
Hän käänsi katseensa pois.
— Anna, älä aloita.
— En ole vielä aloittanut mitään.
— Se oli työasiaan liittyvä maksu.
— Miksi sitten kirjoitit sukulaisille, että lähetit sen minulle?
Mieheni ilme kovettui.
— Koska valitsin vahingossa väärän tilin.
— Kenen tilin?
— Erään toimittajan.
— Laura Niemisen?
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus.
En korottanut ääntäni.
En näyttänyt hänelle tiliotteita enkä kertonut, että tiesin jo hotelleista, mekosta ja lukuisista aiemmista maksuista.
Minun piti saada Mikael jatkamaan valehtelua.
— Oletko penkonut pankkitunnuksia? hän kysyi.
— Päätili on minun nimissäni. Omia rahojaan ei voi penkoa.
— Ne ovat yrityksen varoja.
— Yrityskin kuuluu minulle.