Johanna keräsi paperit siistiksi nipuksi.
— Siinä tapauksessa teidän on annettava hänen uskoa, ettei mikään ole muuttunut.
Seuraavat neljä päivää esitin entistä vaimoa.
Laitoin ruokaa.
Kysyin, millainen päivä hänellä oli ollut.
Kuuntelin, kun hän puhui tulevasta suuresta sopimuksesta ja siitä, miten merkittävä askel se olisi yritykselle.
Samaan aikaan sukulaisten yhteisessä viestiryhmässä jatkettiin keskustelua lahjasta, jota en ollut koskaan saanut.
Anoppini kirjoitti:
“Anna, osta nyt ihmeessä itsellesi jotakin kaunista.”
Mikaelin sisko lisäsi perään:
“Laita sitten kuva, mitä valitsit.”
Vastasin lyhyesti:
“Mietin vielä.”
Mikael luki viestejä ja hymyili tyytyväisenä.
Hän oli varma, että hänen valheestaan oli jo tullut lämminhenkinen perhetarina, jota kaikki uskoivat.
Viidentenä päivänä hän toi kotiin kalliin viinipullon.
— Meillä on syytä juhlia, hän ilmoitti.
— Mitä juhlimme?
— Olemme käytännössä saamassa suuren sopimuksen maaliin.
— Kenen kanssa?
— Ulkomaisen toimittajan.
Kaadoin hänelle viiniä.
Omaan lasiini en ottanut mitään.
— Tarvitsen sinulta vahvistuksen yhteen pankkisiirtoon, Mikael sanoi niin arkisesti, kuin olisi pyytänyt minua ojentamaan suolapurkin.
— Kuinka suureen siirtoon?
— Satakaksikymmentätuhatta.
— Euroa?
— Älä katso minua noin. Se on kannattava sijoitus.
— Mihin tarkalleen?
— Kankaisiin.
— Minkälaisiin kankaisiin?
Hänen katseensa kapeni.
— Sinä et ymmärrä kansainvälisistä toimituksista.
Naurahdin hiljaa.
— Olen valmistanut vaatteita lähes kaksikymmentä vuotta.
— Ompeleminen ja liiketoiminnan johtaminen ovat kaksi eri asiaa.
Juuri siinä lauseessa paljastui hänen todellinen suhtautumisensa minuun.
Minä olin rakentanut yrityksen.
Hän oli lähinnä kulkenut valkoisessa paidassa ja näyttänyt johtajalta.
Silti omassa mielessään hän piti itseään kaiken todellisena päättäjänä.
— Näytä sopimus, sanoin.
— Myöhemmin.
— Siinä tapauksessa vahvistan siirronkin myöhemmin.
Mikael laski lasinsa pöydälle niin rajusti, että viini loiskahti pöytäliinalle.
— Anna, älä aloita taas.
— Mitä en saa aloittaa?
— Noita epäilyjäsi ja loputonta nalkutustasi.
— Jopa niin avokätisen lahjan jälkeen?
Hän jähmettyi.
Minä hymyilin.
— Sinähän sanoit, että se siirto oli palkinto minulle.
— Niin se olikin.
— Miksi Laura ei sitten ole vieläkään palauttanut minun palkintoani?
Mikael kalpeni.
Väri katosi ensin kaulalta ja nousi sitten hitaasti kasvoihin asti.
— Mitä sinä juuri sanoit?
Avasin laatikon, otin ensimmäisen tulostetun tiliotteen ja asetin sen hänen eteensä.
— Viisituhatta euroa. Viestikentässä lukee: “Sinisestä mekosta, elämäni.”
Laitoin viereen seuraavan paperin.
— Hotelli.
Sitten kolmannen.
— Ravintola.
Neljännen.
— Yritystilaisuus.
Viidennen.
— Keksitty toimittaja.
Jatkoin papereiden latomista pöydälle, kunnes välillemme oli kasvanut kokonainen muuri tiliotteista ja tositteista.
— Kolmekymmentäkahdeksantuhatta neljäsataa euroa, Mikael.
Hän ei sanonut mitään.
— Ja siihen päälle vielä satakaksikymmentätuhatta euroa, jotka aiot lähettää hänen uuden yrityksensä tilille.
— Sinä et ymmärrä mitään.
— Selitä sitten.
— Tämä liittyy liiketoimintaan.
— Miksi maksun viestissä sitten lukee “elämäni”?
Hän ponnahti pystyyn.
— Oletko sinä vakoillut minua?
— Tarkistin tilit, jotka kuuluvat minulle.
— Sinulla ei ollut oikeutta tunkea nenääsi minun asioihini!
Katsoin häntä tyynesti.
— Kaikki sinun asiasi maksettiin minun yritykseni rahoilla.
Mikael veti molemmat kätensä hiustensa läpi.
— Hyvä on. Kyllä, minulla ja Lauralla oli suhde.
Hän sanoi sen melkein uhmakkaasti.
Ikään kuin pelkkä uskottomuuden myöntäminen olisi voinut vapauttaa hänet kaikesta muusta vastuusta.
— Kuinka kauan?
— Mikä?
— Kuinka kauan teidän suhteenne on jatkunut?
— Noin vuoden.
Kokonaisen vuoden.
Vuoden ajan hän oli tullut takaisin minun sänkyyni.
Vuoden ajan hän oli antanut minun silittää paitansa.
Vuoden ajan hän oli katsonut, kuinka laskin menoja, ja nostanut riidan jopa jogurtista, joka oli ostettu ilman alennusta.
— Rakastatko sinä häntä?
Mikael käänsi katseensa pois.
— Sillä ei ole merkitystä.
— Summista päätellen sillä on hyvinkin paljon merkitystä.
— Halusin perustaa uuden yrityksen.
— Minun rahoillani.
— Meidän rahoillamme.
— Taas sinä käytät tuota sanaa.
Hän löi kämmenensä pöytään.
— Minäkin tein töitä siinä yrityksessä!
— Ja sait siitä palkkaa.
— Minä tein siitä suuren yrityksen!
— Nimeä ensimmäinen asiakkaamme.
Mikael vaikeni.
— Kerro sitten, mikä malli ensimmäisessä saumurissani oli.
Vastausta ei tullut.
— Sano edes yhden sen ompelijan nimi, joka työskenteli kanssani aivan alussa.
Hänen kasvonsa vääristyivät.
— Sinä olet aina nöyryyttänyt minua!
— Minä annoin sinulle aseman, työhuoneen, auton ja vapaan pääsyn tileille.
— Koska pelkäsit, ettet pärjää ilman minua!
— En, Mikael. Koska luotin sinuun.
Nousin hitaasti seisomaan.
— Ja juuri sen luottamuksen sinä varastit ensimmäisenä.
Mieheni astui askeleen lähemmäs.
— Mitä sinä haluat?
— Avioeron.
Hän nauroi kovaa ja epäuskoisesti.
— Älä viitsi naurattaa. Yritys jaetaan joka tapauksessa.
— Mahdollisesti.
— Samoin talo.
— Mahdollisesti.
Varmuus alkoi palata hänen kasvoilleen.
— Mieti siis tarkkaan, kannattaako sinun aloittaa sotaa.
Otin puhelimeni esiin.
— Sinä olet myöhässä.
Näytöllä oli viesti Johannalta:
“Pääsy on estetty. Ilmoitus on kirjattu. Tilintarkastajat ovat toimistolla.”
Näytin viestin Mikaelille.
Hän luki sen kerran.
Sitten vielä uudestaan.
— Mitä sinä olet tehnyt?
— Suojellut yritykseni.
— Sinä et voinut sulkea minua ulos!
— Voin. Olen ainoa omistaja.
— Minä olen johtaja!
— Et enää.
Mikael tarttui puhelimeensa ja alkoi soittaa jollekin.
Lauralle.
Ensimmäinen puhelu ei mennyt läpi.
Ei toinenkaan.
Hän yritti vielä kerran.
Nainen oli jo estänyt hänen numeronsa.
Näin täsmälleen sen hetken, jolloin totuus valkeni hänelle.
Lauraa hän oli kiinnostanut vain niin kauan kuin hänellä oli pääsy minun rahoihini.
— Eikö hän vastaa? kysyin.
— Ole hiljaa.
— Ehkä sininen mekko on jo löytänyt uuden maksajan.
Hän paiskasi puhelimen pöydälle.
— Oletko nyt tyytyväinen?
— En.
Katsoin miestä, jonka rinnalla olin elänyt seitsemäntoista vuotta.
— Mutta nyt olen vapaa.
Kerroimme lapsille tapahtuneesta seuraavana päivänä.
En puhunut sinisestä mekosta enkä näyttänyt heille asiakirjoja.
Selitin vain rauhallisesti:
— Isä on valehdellut minulle pitkään ja ottanut rahaa yrityksestä. Sen vuoksi emme enää asu yhdessä.
Poikani kysyi:
— Jättääkö hän meidät?