— Ei sinun tarvitse kiittää, Joonas vastasi hiljaa. — Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan sitten.
Kuuden päivän kuluttua he kantoivat tavaransa uuteen asuntoon. Siellä tuoksui vanha puu ja vastamaalattu katto; vuokranantaja oli ilmeisesti yrittänyt kohentaa paikkoja ennen heidän muuttoaan. Seinissä oli pienikukkaiset tapetit, kylpyhuone oli ahdas ja keittiössä neliöitä tuskin neljää enempää. Mutta kun Anna sulki ulko-oven ja käänsi avainta lukossa, pieni naksahdus kuulosti hänen korvissaan kauniimmalta kuin mikään musiikki.
— Onhan tämä aika pieni, Joonas totesi ja vilkaisi ympärilleen.
— On, Anna myönsi. — Mutta täällä on rauha.
Joonaksen suupieliin nousi väsynyt hymy. Hän laski astialaatikon lattialle, veti Annan syliinsä ja jäi seisomaan tämän kanssa keskelle tyhjää huonetta, pahvilaatikoiden ja muovikassien ympäröimänä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Sanoja ei tarvittu.
Ensimmäinen viikko kului yllättävän kevyesti. Aamuisin Anna keitti kahvia, eikä kukaan istahtanut pöydän toiselle puolelle vihko kädessään laskemaan, kuka oli velkaa ja kenelle. Iltaisin he söivät kahdestaan, eikä ilma ollut täynnä lausumattomia syytöksiä. Joonas osoittautui lujemmaksi kuin Anna oli uskaltanut toivoa: hän ei soittanut äidilleen, ei selitellyt ratkaisujaan eikä vilkuillut taakseen.
Kymmenentenä päivänä Helena kuitenkin otti yhteyttä. Hänen äänensä kuulosti erilaiselta. Siitä puuttui tavanomainen määräilevyys ja vaatimus.
— Joonas, täällä äiti.
— Niin, äiti. Kuuntelen.
— Miten teillä menee?
— Ihan hyvin. Olemme saaneet tavarat paikoilleen.
— Hyvä. Minä vain… ajattelin sanoa, että ehkä me kaikki kuumenimme liikaa. Ehkä voisitte tulla takaisin?
Joonas käänsi katseensa Annaan. Anna pudisti päätään rauhallisesti. Ei vihaa, ei voitonriemua, vain selkeä raja.
— Emme tule takaisin, äiti. Mutta jos haluat, voimme tavata. Tavallisesti. Ilman ehtoja ja uhkauksia.
— Ilman ehtoja, Helena toisti.
Hänen äänessään vilahti jotakin uutta. Se ei ollut katumusta, ei aivan. Pikemminkin hämmennystä, sellaista kuin ihmisellä, joka on ensi kertaa hävinnyt pelin, jossa on koko elämänsä ajan tottunut voittamaan.
Kului kuukausi. Sitten toinen. Anna tottui pieneen keittiöön, nariseviin lattialautoihin ja ikkunasta näkyvään pihaan, jossa oli keinut. Asunto oli heidän. Pieni, vaatimaton ja kaukana täydellisestä, mutta rehellinen. Yksikään seinä ei kuulunut ihmiselle, joka saattoi koska tahansa muistuttaa siitä.
Sitten soitti Sofia. Ei Helenalle, vaan Joonakselle. Hänen äänensä oli outo: hän ei itkenyt eikä valittanut, mutta kuulosti tyhjältä, kuin kaikki voimat olisi imetty pois.
— Joonas, hän sanoi. — Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.
— Kerro.
— Äiti alkoi vaatia minulta samaa. Teidän lähtönne jälkeen. Hän sanoi, että minun pitäisi muuttaa hänen luokseen ja antaa hänelle puolet kaikesta, mitä tienaan. Vastineeksi hän lupasi myöhemmin siirtää asunnon minun nimiini.
— Ja mitä sinä teit?
— Muutin sinne. Kaksi kuukautta sitten. Joonas, en kestä tätä. Hän vahtii jokaista senttiä. Tarkistaa kuitit. Katsoo puhelintani. Minusta tuntuu kuin olisin vankina.
Joonas oli pitkään hiljaa. Anna seisoi hänen vieressään ja kuuli kaiken kaiuttimen kautta. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään vahingoniloa.
— Sofia, Joonas sanoi lopulta. — Eikö sinusta nyt tunnu, että juuri tätä Anna yritti selittää sinulle? Että kyse ei ollut rahasta. Äiti ei auttanut ketään. Hän sitoi ihmiset itseensä.
Puhelimen toisessa päässä seurasi pitkä hiljaisuus. Kun Sofia viimein vastasi, hänen äänensä oli matala ja käheä.
— Tuntuu. Nyt tuntuu.
— Sitten sinun täytyy alkaa irrottautua omin jaloin. Me emme voi kantaa sinua ulos sieltä, mekin olemme vasta pääsemässä jaloillemme. Mutta yhden neuvon annan: lakkaa odottamasta, että joku muu tekee päätökset puolestasi.
— Joonas…
— Niin?
— Sano Annalle… että hän oli oikeassa. Kaikessa.
Joonas lopetti puhelun ja jäi katsomaan vaimoaan. Anna seisoi ikkunan ääressä kämmenet ikkunalaudalle painettuina.
— Kuulitko sinä?
— Kuulin.
— Etkö halua sanoa, että ”minähän sanoin”?
— En. Haluan sanoa, että kaada minulle kahvia.
Joonas teki niin. Anna istuutui nojatuoliinsa, siihen ainoaan pehmeään tuoliin koko asunnossa. Se oli löytynyt kirpputorilta kuudella eurolla. Hän kietoi sormensa kupin ympärille ja hengitti sisään nousevaa höyryä.
Helena jäi lopulta yksin. Hänellä oli asunto, laskut, joita kukaan ei enää ollut jakamassa hänen kanssaan, ja tytär, joka viikon kuluttua pakkasi tavaransa ja lähti sanomatta hyvästejä. Sofia löysi itselleen huoneen, ei sitä kosteaseinäistä, vaan toisen. Halvan, mutta kuivan. Sen jälkeen hän sai vakituisen työn.
Helena soitti vielä. Aluksi Joonakselle joka kolmas päivä, sitten harvemmin. Lopulta puhelut loppuivat kokonaan. Asunto, josta hän oli ollut niin ylpeä, muuttui tyhjäksi ja kaikuvaksi. Laskupinot kasvoivat eteisen lipaston päällä. Keittiön pöydällä lepäsi edelleen se vihko, johon hän oli merkinnyt laskelmiaan, mutta kukaan ei enää avannut sitä.
Hän oli halunnut hallita kaikkia ja jäi ilman ketään. Hän oli yrittänyt sitoa läheisensä rahalla, mutta menetti ne ihmiset, joita ei voinut ostaa.
Anna joi aamukahvinsa hiljaisuudessa. Ikkunan takana tihkutti vettä, keittiön radio mutisi hiljaa ja Joonas kolisteli astioita tiskialtaassa. Pienet kukkatapetit. Neljä neliötä keittiötä. Nariseva lattia.
Eikä yhtäkään vierasta ääntä laskemassa hänen rahojaan.