Se kolmas oli vaatimaton, mutta siinä oli yksi ratkaiseva etu: asunto vuokrattaisiin kalustettuna, eikä heidän tarvitsisi hankkia kaikkea alusta asti.
Neljäntenä päivänä Anna lähti katsomaan sitä paikan päälle. Asunto oli pieni. Seinillä oli haalistuneet, pienikukkaiset tapetit, ja lattialaudat narisivat lähes jokaisella askeleella. Silti siinä oli jotakin, mitä hän kaipasi enemmän kuin siistejä kaappeja tai uutta kylpyhuonetta: hiljaisuus. Ei ketään kuiskimassa selän takana. Ei ketään merkitsemässä toisten rahoja ruutuvihkoon ja punnitsemassa, kuka oli velkaa kenellekin.
Samana iltana hän avasi puhelimestaan kuvat ja näytti ne Joonakselle.
— Katso tätä. Vuokra on 750 euroa. Alue on ihan kelvollinen, kauppa on tien toisella puolella. Sinne pääsisi muuttamaan kymmenen päivän kuluttua.
Joonas kohotti katseensa kuviin ja sitten Annaan.
— Anna, oletko sinä tosissasi?
— Täysin tosissani. Maksoin jo varausmaksun.
— Ilman että puhuit siitä minun kanssani?
— Joonas, minä puhuin tästä sinulle viisi päivää sitten. Sanoit, että keskustelet äitisi kanssa. Keskustelitko?
Huoneeseen laskeutui tauko. Joonas käänsi katseensa pois.
— Yritin aloittaa. Hän ei suostunut kuuntelemaan.
— Niin juuri, Anna sanoi rauhallisesti. — Ja minä en suostunut enää odottamaan.
— Tällaisen pitäisi olla meidän yhteinen päätöksemme.
— Sitten tee siitä sellainen. Nyt. Minun kanssani. Me muutamme yhdessä, tai minä muutan yksin. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.
Joonas katsoi häntä pitkään. Hänen ilmeessään ei ollut loukkaantumista eikä vihaa. Siinä oli jotakin muuta, jotakin uutta. Hän näki edessään naisen, joka oli väsynyt seisomaan paikoillaan ja odottamaan, että joku muu päättäisi hänen elämästään.
— Hyvä on, hän sanoi lopulta hiljaa. — Me muutamme.
Helena sai tietää päätöksestä seuraavana päivänä. Ei Joonakselta, vaan Annalta, joka seisoi keskellä huonetta ja pakkasi tavaroita laatikoihin tyynesti, yksi esine kerrallaan.
— Mitä tämä tarkoittaa? anoppi kysyi ja pysähtyi oviaukkoon.
— Me pakkaamme, Anna vastasi kääntymättä. — Löysimme asunnon. Muutamme viikon päästä.
— Sinä viet poikani pois?
— En minä vie ketään minnekään. Joonas teki päätöksen itse. Voitte kysyä häneltä.
— Minä kysyn nyt sinulta! Sinä tämän järjestit. Sinä käänsit hänet minua vastaan!
Anna suoristi pinon lakanoita laatikon pohjalle ja vilkaisi sitten Helenaa.
— Helena, te esititte uhkavaatimuksen. Minä hyväksyin sen. Mikä tässä on epäselvää?
— Kaikki! Helena puuskahti. — Minä luulin, että sinä tulet järkiisi! Että ymmärrät, kuinka paljon minä teen teidän hyväksenne!
— Te teette meidän hyväksemme saman verran kuin me teidän hyväksenne. Olemme tasoissa. Nyt asumme erillämme, ja jokainen vastaa omasta elämästään.
Helena ei poistunut. Hän jäi seisomaan paikoilleen, ja Anna näki hänen kasvoiltaan, kuinka ajatukset alkoivat raksuttaa. Helena kävi mielessään läpi vaihtoehtoja, etsi uutta kohtaa, josta painaa. Kolmen päivän kuluttua hän oli löytänyt sen.
Kun Anna tuli illalla kotiin, keittiössä istui kaksi ihmistä. Helena oli pöydän päässä kuin kokouksen puheenjohtaja, ja hänen vieressään istui Sofia. Hoikka, punasilmäinen, venähtäneeseen neuleeseen kääriytynyt. Hän näytti siltä kuin olisi itkenyt koko päivän. Hetken ajan Anna tunsi säälin piston, mutta se kesti vain silmänräpäyksen.
— Anna, Sofia sanoi ja nosti päänsä. — Äiti kertoi minulle. En tiennyt, että hän oli pyytänyt sinulta sitä. Minua hävettää niin paljon.
— Sinun ei tarvitse hävetä, Helena kiirehti väliin. — Sinulla on oikeus saada apua. Sinä olet perhettä.
Sofia nielaisi ja katsoi Annaa vetisin silmin.
— Anna, tiedän että tämä kuulostaa kamalalta. Mutta minulla ei oikeasti ole paikkaa, minne mennä. Se huone, jossa asun, on hirveä. Seinät ovat kosteat, naapurit metelöivät, enkä saa öisin nukuttua. Jos sinä voisit auttaa edes osalla…
Anna veti tuolin esiin ja istuutui häntä vastapäätä.
— Sofia, olen pahoillani siitä, että sinulla on vaikeaa. Ihan aidosti. Mutta minä en voi ratkaista sinun ongelmaasi omilla rahoillani. Eikä se edes ratkaisisi mitään. Vuoden päästä asuntolainan maksut olisivat sinun vastuullasi. Kuka ne maksaisi?
— Minä kyllä löydän…
— Sinä olet etsinyt jo kolme vuotta.
— Anna! Helena löi kämmenensä pöytään niin, että lusikka kilahti. — Nyt riittää! Sinä nöyryytät minun tytärtäni minun kodissani!
— En nöyryytä. Sanon vain ääneen sen, minkä kaikki tietävät, mutta mitä kukaan ei uskalla sanoa.
Sofia painoi katseensa alas.
— Sinä olet julma, hän kuiskasi.
— En. Olen rehellinen. Se sattuu enemmän, mutta siitä on enemmän hyötyä.
Helena nousi tuoliltaan. Hänen kasvonsa olivat punakat, ja ääni kiristyi jokaisella sanalla.
— Hyvä on. Kysyn viimeisen kerran. Joko sinä autat, tai te lähdette täältä. Molemmat. Minä en tarvitse poikaa, joka valitsee vieraan naisen oman sisarensa sijaan.
Keittiöön putosi raskas hiljaisuus. Sofia tuijotti pöydän pintaa. Helena piti katseensa Annassa. Juuri silloin käytävästä kuului askeleita.
Joonas seisoi ovenpielessä. Hän oli kuullut kaiken. Tai ainakin tarpeeksi ymmärtääkseen.
— Äiti, hän sanoi. — Me lähdemme.
— Joonas…
— Me lähdemme, hän toisti. — Emme siksi, että Anna päätti niin. Vaan siksi, että minä päätin. Sinä asetat uhkavaatimuksen, ja minä hyväksyn sen. Jos me emme ole sinulle tarpeellisia, hyvä on. Silloin me pärjäämme ilman sinua.
— Sinä petät perheesi!
— En. Minä suojelen omaani. Sitä perhettä, jonka olen itse rakentanut. Jos se on sinun mielestäsi pettämistä, me ymmärrämme koko sanan eri tavalla.
Sofia purskahti itkuun. Hiljaa, rumasti, kasvot hihaansa vasten painettuina. Helena jähmettyi paikalleen suu raollaan ja silmät suurina, kuin ihminen, joka on astunut jyrkänteen reunalle ja tajunnut liian myöhään, ettei maata ole enää jalkojen alla.
Anna tarttui ääneti Joonaksen käteen. He menivät huoneeseensa ja sulkivat oven perässään. Anna painoi otsansa hänen olkapäätään vasten, ja jokin hänen sisällään hellitti. Se tiukka solmu, joka oli estänyt häntä hengittämästä, alkoi viimein aueta.
— Kiitos, hän kuiskasi.