— Se oli ele, jonka Anna tunsi jo liiankin hyvin. Joonas teki niin aina silloin, kun hän ei halunnut vastata heti, ei ennen kuin oli ehtinyt järjestää ajatuksensa.
— Koko palkkasi? hän varmisti hiljaa.
— Koko. Viimeistä euroa myöten. Kuusi kuukautta peräkkäin. Hänen mielestään me asumme täällä ilmaiseksi, joten meidän kuuluu maksaa se takaisin.
— Emmehän me ilmaiseksi asu, Joonas sanoi viimein. — Me maksamme vastikkeet, sähköt, ruuat…
— Sanoin hänelle juuri niin. Hän vastasi, että keittiöremontti oli remontti hänen asuntoonsa. Ja että minä olen kiittämätön.
Joonas vaikeni. Anna jäi odottamaan. Sekunnit venyivät raskaiksi, ja jokaisesta niistä hän yritti löytää jonkin merkin: sanan, katseen, pienenkin liikkeen, joka olisi kertonut, että mies seisoi hänen puolellaan.
— Minä puhun hänen kanssaan, Joonas sanoi lopulta.
— Joonas.
— Niin?
— Sinä puhut. Entä sitten? Mitä aiot sanoa hänelle? Että hän on väärässä? Vai että ymmärrät hänen tunteitaan?
— Anna, hän on minun äitini.
— Ja minä olen sinun vaimosi. Kolme vuotta me maksoimme velkoja pois. Kolme vuotta minä säästin omista menoistani. Nyt kun olemme vihdoin päässeet laittamaan jotain sivuun, minun pitäisi antaa kaikki Sofialle, joka ei näiden vuosien aikana ole edes yrittänyt kunnolla päästä omille jaloilleen?
— Sofia on eri asia.
— Ei ole. Se on täsmälleen sama asia. Hän on terve, aikuinen ihminen. Kaksikymmentäkuusi vuotta vanha. Miksi minun pitäisi maksaa hänen asumisensa?
— Ei kukaan ole sanonut, että sinun pitää.
— Sinun äitisi sanoi juuri niin. Sana sanalta.
Joonas nousi ylös ja kääntyi poispäin.
— Minä hoidan tämän. Lupaan. Mutta en tänään. Hän on nyt kierroksilla, ja sinäkin olet. Odotetaan hetki.
Anna nyökkäsi, vaikka hänen sisällään jokin jo loksahti paikoilleen. “Odotetaan” oli sana, jonka taakse piiloutui tekemättömyys. Hän oli nähnyt liian monta kertaa, miten Joonas väisti riidan äitinsä kanssa, miten suora keskustelu siirrettiin aina tuonnemmaksi. Lopputulos oli vuodesta toiseen sama: Helena voitti hiljaisuudella.
Seuraavana päivänä Helena ilmestyi keittiöön yhteinen muistivihko kädessään. Anna oli juuri laskenut vedenkeittimen päälle. Kun hän näki vihon, hän ymmärsi heti, ettei tulossa ollut pelkkä eilisen toisto. Tämä oli hyökkäys.
— Minä laskin kaiken, Helena ilmoitti ja istahti pöydän ääreen. Hän avasi vihon kuin olisi esittelemässä virallista asiakirjaa. — Katso nyt. Sinun palkkasi on noin 2 300 euroa kuussa. Kolmessa kuukaudessa siitä tulee 6 900. Sofian ensimmäinen maksu olisi 6 500, ja loput jäisivät paperitöihin ja muihin kuluihin. Kaikki täsmää.
— Helena, me puhuimme tästä jo eilen. Minä sanoin ei.
— Sinä sanoit sen kiihtyneenä. Ajattelin, ettet ehkä hahmottanut kokonaisuutta. Tässä on nyt kaikki eriteltynä. Katso itse.
— Minun ei tarvitse katsoa laskelmia. En anna palkkaani pois. En kuudeksi kuukaudeksi enkä yhdeksikään.
— Anna-kulta, sinä asut minun kodissani. Minulla on oikeus pyytää.
— Pyytää, kyllä. Vaatia, ei. Ja te ette pyydä, te vaaditte. Ne ovat kaksi eri asiaa.
— Minä en vaadi mitään. Minä selitän tilanteen. Sofia on minun tyttäreni. Hänellä on vaikeaa. Ja sinä istut täällä, syöt, nukut, käytät kaikkea hyväksesi etkä halua auttaa.
Anna tunsi, kuinka viimeinenkin kärsivällisyys alkoi antaa periksi. Se ei katkennut äänekkäästi, vaan hiljaa, kuin loppuun kulunut lanka napsahtaisi poikki.
— Minä autan. Joka päivä. Tätä kotia, tätä asuntoa, teitä henkilökohtaisesti. Mutta aikuisen ihmisen elättäminen silloin, kun hän ei itse liikauta sormeakaan, ei ole auttamista. Se on mahdollistamista.
— Sinä et puhu minun tyttärestäni noin.
— Minä puhun totta. Sofia ei ole saanut päätettyä elämäänsä kolmeen vuoteen. Kolmeen vuoteen. Se ei ole huonoa tuuria, Helena. Se on valinta. Eikä se ole minun valintani.
Helena läimäytti vihon kiinni. Hänen silmänsä kapenivat, ja huulet puristuivat kapeaksi, vaaleaksi viivaksi.
— Vai sillä tavalla. Sitten minä sanon tämän suoraan. Tämä asunto on minun. Teidän asumisenne täällä perustuu minun hyvään tahtooni. Jos sinä et halua auttaa perhettä, ehkä teidän olisi aika miettiä, oletteko viihtyneet täällä jo liiankin pitkään.
— Hyvä on, Anna vastasi rauhallisesti.
Hänen äänensä oli kuitenkin muuttunut. Siinä ei ollut pehmeyttä eikä anelua. Se oli kova ja kirkas kuin teräs.
— Me muutamme pois. Aloitan asunnon etsimisen tänään.
Helena ei ollut varautunut siihen. Hän oli odottanut kyyneleitä, tinkimistä, perääntymistä. Sen sijaan hän sai päätöksen, lyhyen ja lopullisen kuin lukon napsahdus.
— Sinä vain uhkailet, hän sanoi, mutta epävarmuus kuului jo hänen äänestään.
— En uhkaile. Minun on helpompi maksaa vuokraa kuin jonkun toisen omaatuntoa.
Anna lähti keittiöstä. Oviaukolla hän vielä pysähtyi ja kääntyi.
— Vihon voitte pitää. Ehkä Sofia haluaa joskus itse laskea, paljonko hänen pitää ansaita.
Ovi sulkeutui. Helena jäi istumaan pöydän ääreen vihko käsissään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänen kasvoillaan ei näkynyt varmaa voitonriemua. Siinä oli vain hämmentynyt ilme, joka muuttui nopeasti vihaksi.
Siitä alkoi kylmän sodan viikko. Helena lakkasi puhumasta Annalle. Hän kulki ohi katsomatta, mutisi itsekseen ja pudotteli puolikkaita lauseita, jotka sihisivät ilmassa kuin rasva kuumalla pannulla.
— Loiseläjä… tulee määräilemään… minun kodissani…
Anna ei vastannut. Iltaisin hän avasi kannettavan tietokoneensa ja kävi ilmoituksia läpi järjestelmällisesti. Yksiö, 700 euroa kuussa. Melko kaukana, mutta siisti. Toinen oli lähempänä, mutta selvästi kalliimpi. Kolmannen ilmoituksen kohdalla hän pysähtyi pidemmäksi aikaa.