Helena astui keittiöön, istuutui pöydän ääreen ja sulki teekupin molempien käsiensä väliin. Anna nosti hänen eteensä lautasen, jolla oli voileipiä. Hän teki sen aina ensimmäiseksi, melkein huomaamattaan; kolmessa vuodessa tavasta oli tullut automaattinen liike.
— Kiitos, Helena sanoi nyökäten, mutta ei koskenut ruokaan. — Istu alas. Meidän täytyy puhua.
— Hyvää huomenta, Helena, Anna vastasi ja pakotti kasvoilleen kohteliaan hymyn. Hän istahti vastapäätä. — Onko tapahtunut jotakin?
— Ei tässä mitään ole tapahtunut. On vain aika ottaa vakavat asiat puheeksi. Emmehän me tässä mitään vieraita ihmisiä toisillemme ole.
Anna tunsi olonsa epämukavaksi. Ei niinkään sanojen vuoksi, vaan niiden sävyn takia. Helenan ääni oli pehmeä ja ympäröivä, sellainen, joka ihmiselle tulee, kun hän on valmistellut puhettaan pitkään ja aikoo lähestyä asiaa kiertotietä. Niin puhuttiin silloin, kun seuraavaksi esitettiin pyyntö, josta ei saanut kieltäytyä.
— Minä olen aina valmis keskustelemaan, Anna sanoi varovasti ja siemaisi teetään. — Kerro vain.
— Tiedäthän sinä, että Sofia asuu yksin. Kolmatta vuotta jo räpiköi milloin minkäkin kanssa. Tyttö on kaksikymmentäkuusi, eikä hänellä ole omaa paikkaa eikä kunnon perustaa elämässään. Minä valvon öitäni hänen takiaan.
— Ymmärrän, Anna nyökkäsi. — On varmasti raskasta, kun oma lapsi ei löydä suuntaansa. Mutta hän on vielä nuori. Hänellä on aikaa saada kaikki järjestykseen.
— Aikaa, aikaa… Mutta missä hänen pitäisi sillä välin asua? Siinä huoneessa, jota hän vuokraa? Seinät ovat homeessa. Kävin siellä eilen itse katsomassa. Minulle tuli paha olo jo pelkästä näkemästäni.
— Helena, olen siitä oikeasti pahoillani. Ehkä voisimme auttaa häntä etsimään paremman paikan?
— Hän ei tarvitse mitään “parempaa paikkaa”. Hän tarvitsee oman kodin. Ensimmäisen maksuerän asuntolainaa varten. Ja minä ajattelin…
Helena vaikeni hetkeksi. Sitten hän kohotti katseensa ja katsoi Annaa tavalla, jolla ihminen katsoo silloin, kun on jo päättänyt vastauksen toisen puolesta.
— Sinä ansaitset hyvin, Anna. Tiedän, että sinulla on kelvollinen palkka. Jos antaisit sen minulle puolen vuoden ajan — koko palkan, jokaisen euron — se riittäisi. Olen laskenut sen. Sillä saataisiin juuri tarvittava summa ensimmäiseen maksuun.
Anna laski kupin pöydälle. Hänen sisällään nytkähti jokin. Se ei ollut pelkoa, pikemminkin hämmentynyttä epäuskoa, samanlaista kuin silloin, kun joku kertoo täysin sopimattoman vitsin vakavalla naamalla.
— Koko palkkani? hän kysyi hiljaa. — Puolen vuoden ajan?
— Sinä asut minun asunnossani, Helena sanoi ja kumartui hieman lähemmäs. — Ilmaiseksi. Olette asuneet täällä kolme vuotta. Se ei ole vähäpätöinen asia. En minä pyydä mitään mahdotonta. Pyydän vain auttamaan perhettä.
— Helena, minä ja Joonas maksamme kaikki asumiskulut. Joka ikinen kuukausi. Me ostamme ruuat — myös ne, joita sinä syöt. Viime vuonna remontoimme keittiön itse. Omilla käsillämme ja omilla rahoillamme.
— Keittiöremontti on remontti minun asunnossani. Et sinä mikään hyväntekijä ole. Sinä asut täällä, joten on luonnollista, että osallistut.
— En minä väitäkään olevani hyväntekijä. Sanon vain, ettemme me elä kenenkään siivellä. Ja sitä, että luovuttaisin koko palkkani siksi, ettei aikuinen ihminen ole kolmeen vuoteen saanut päätettyä, mitä elämällään tekee… anteeksi, mutta siihen minä en pysty.
Hiljaisuus laskeutui heidän väliinsä lyhyenä ja raskaana. Helena nousi hitaasti seisomaan.
— Vai niin. Eli vieraan tytär on sinulle vieras? Ja minäkin olen siis vieras? Kolme vuotta olen sietänyt teitä omassa kodissani, ja sinä sanot minulle päin naamaa, ettet pysty?
— Minä sanon, etten pysty. Koska tuo ei ole auttamista. Se on uhrautumista. Ja uhri annetaan vapaaehtoisesti.
— Kiittämättömyyttä, Helena sanoi huulet tiukkana viivana. — Sitä se on. Tavallista, puhdasta inhimillistä kiittämättömyyttä.
Anna nousi, otti laukkunsa hyllyltä ja tarkisti avaimet. Hän lähti ulos, ja ovi pamahti hänen jälkeensä niin kovaa, että eteisen naulakko heilahti.
Koko päivän Anna ei saanut ajatuksiaan kasaan. Numerot levisivät hänen silmissään, ja näytölle ilmestyvät kirjaimet muodostivat sanoja, joilla ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Hän kävi tauolla kolme kertaa, vaikka tavallisesti yksi kerta riitti. Hän seisoi ikkunan ääressä, katseli sisäpihaa ja kelasi aamun keskustelua mielessään uudelleen ja uudelleen, kuin vanhaa nauhaa, joka oli juuttunut samaan kohtaan.
Jossain määrin Helena oli oikeassa. Katto pään päällä ei ollut heidän omansa. Kolme vuotta ilman vuokraa oli paljon, siitä ei päässyt mihinkään. Mutta Anna muisti myös jokaisen kuukauden noista kolmesta vuodesta. Jokaisen illan, jolloin hän oli laskenut rahoja ja miettinyt, miten vanhat velat saataisiin viimein maksettua pois.
He olivat Joonaksen kanssa velkaantuneet jo ennen häitä, kun olivat auttaneet Joonaksen sairastunutta isää. Kaksi vuotta he olivat maksaneet takaisin, ja vielä kolmannen vuoden he olivat yrittäneet päästä jaloilleen. Ja juuri nyt, kun hengittäminen alkoi vihdoin tuntua mahdolliselta, kun säästötilille oli ilmestynyt ensimmäisiä oikeita säästöjä, heiltä vaadittiin kaikki pois. Sofian vuoksi, joka ei ollut kolmen vuoden aikana pysynyt yhdessäkään työpaikassa neljää kuukautta pidempään.
Illalla Anna tuli kotiin ennen Joonasta. Helena oli omassa huoneessaan suljetun oven takana. Keittiö oli tyhjä ja hiljainen; vain jääkaappi hurisi tasaisesti.
Joonas palasi kahdeksalta. Hän riisui takkinsa, näki Annan kasvot ja istuutui heti tämän viereen.
— Mitä nyt?
— Äitisi vaati aamulla, että antaisin hänelle koko palkkani puolen vuoden ajan. Sofian asuntolainan ensimmäistä maksua varten.
Joonas jähmettyi paikoilleen. Hän hieraisi kämmeniään vastakkain.