— …että minä jäisin ilman autoa ja sinä saisit uuden lelun alle.
— Miten sinä kehtaat penkoa minun papereitani?! Pekka räjähti äkkiä ja vaihtoi puolustuksen hyökkäykseksi. Se oli hänelle tuttua: kun jää kiinni, syytä toista. — Ne ovat minun henkilökohtaisia asioitani! Sinä olet rikkonut rajani!
— Minun asunnossani, jonka kulut minä maksan, sinulla ei ole mitään sellaista “omaa tilaa”, johon voisit kätkeä suunnitelmia siitä, miten minut putsataan, Anna vastasi kylmästi.
— Putsataan? Olen sinun miehesi! Perheen pää! Minä ajan jollain loppuun kuluneella Fordilla, ja hävettää kavereiden edessä! Sinä olet nainen, et sinä mitään näyttävää autoa tarvitse. Voisit aivan hyvin kulkea pienellä kauppakassilla tai vaikka bussilla. Minä ajattelin perhettä, että pääsisimme mökille mukavasti! Mutta sinä lasket joka sentin. Saituri, kylmä ja laskelmoiva pikkuporvari!
Pekka ponnahti pystyyn ja huitoi käsillään kuin olisi pitänyt puhetta suurelle yleisölle. Hän paasasi miehen arvokkuudesta, siitä ettei Anna muka kunnioittanut hänen asemaansa, ja yritti vielä vedota sääliin muistuttamalla, kuinka oli kolme vuotta aiemmin ruuvannut eteiseen jalkalistat omin käsin. Hän vaati ymmärrystä, myötätuntoa ja välitöntä anteeksipyyntöä siitä, että Anna oli epäillyt häntä.
Anna kuunteli purkausta leuka kämmeneensä nojaten. Häntä ei enää edes loukannut. Häntä lähinnä kuvotti.
— Laukkusi on pakattu, Pekka, hän sanoi tyynesti, kun mies viimein väsyi omaan huutoonsa. — Vavat ovat eteisessä suojapusseissa. Jätä minun asuntoni avaimet lipaston päälle. Sitten voit kävellä autoliikkeeseen ja ihailla sitä maasturiasi näyteikkunan takaa.
— Ajatko sinä minut ulos tähän aikaan illasta? mies kysyi aidosti tyrmistyneenä.
— Voithan mennä Marian uuteen, avaraan yksiöön. Ai niin, siellähän on vasta raakabetonit ja keskeneräiset pinnat. Ei se mitään. Heität patjan lattialle ja tunnet kerrankin olevasi oikea karu mies.
Pekan lähtö kesti kauan ja kuului koko rappukäytävään. Hän palasi ovelta useamman kerran uhkailemaan avioerolla, omaisuuden jaolla ja sillä, että Anna jäisi yksin loppuiäkseen ja vielä konttaisi hänen luokseen polvillaan. Lopulta ovi kuitenkin sulkeutui hänen perässään lopullisesti.
Anna käänsi lukon kahdesti kiinni, meni keittiöön, heitti kaikki paperit roskikseen ja keitti itselleen vahvaa, tuoksuvaa timjamiteetä. Yllättäen hengittäminen tuntui kevyemmältä kuin pitkään aikaan.
Kului neljä kuukautta.
Kaupunki oli ravistellut harmaan loskan harteiltaan ja huuhtoutunut puhtaaksi kevään ensimmäisissä rankkasateissa. Anna pysäköi pesun jälkeen kiiltävän Kiansa huonekalutehtaan rakennuksen eteen. Hän oli erinomaisella tuulella. Vain muutamaa päivää aiemmin johtaja oli huomannut hänen tasaisen vahvat myyntituloksensa sekä kykynsä ratkaista hankalia suunnitteluun liittyviä pulmia ja nimittänyt hänet projektiosaston vetäjäksi.
Enää hänen ei tarvinnut raahata raskaita mallikasseja paikasta toiseen. Sen hoitivat nuoremmat myyjät. Anna sai seurata kokonaisuuksia valoisasta työhuoneestaan käsin ja tehdä päätöksiä ilman, että selkä oli päivän päätteeksi rikki.
Avioero sujui lopulta ilman suurempaa taistelua. Pekan puheet omaisuuden jakamisesta törmäsivät nopeasti todellisuuteen: Anna oli maksanut asuntolainan pois jo ennen avioliittoa, eikä Pekka pystynyt todistamaan väitettyjä suuria remonttipanostuksiaan millään tavalla.
Yhteisten tuttavien kautta Annan korviin kantautui silti kaikenlaisia uutisia. Ylellisen maasturin osto oli tietenkin kaatunut. Pekka menetti autoliikkeeseen maksamansa varausrahan. Elämä Marian kanssa ei myöskään osoittautunut satumaiseksi ratkaisuksi. Rahaa yksiön remonttiin ei ollut, ja riidat syttyivät siellä kuulemma lähes päivittäin. Lopulta Pekan oli pakko vuokrata pieni huone kaupungin laidalta. Hän ajoi yhä vanhalla Fordillaan ja selitti työtovereilleen, miten kavala entinen vaimo oli tuhonnut hänen loistavat taloudelliset suunnitelmansa.
Pari kertaa hän yritti soittaa Annalle. Hän lähetti pitkiä viestejä, joissa kertoi “ymmärtäneensä virheensä” ja olevansa valmis “aloittamaan puhtaalta pöydältä heidän suuren yhteisen menneisyytensä vuoksi”. Anna ei vaivautunut lukemaan vuodatuksia loppuun. Hän sulki numerot estolistalle heti.
Vanhat temput eivät enää tehonneet. Anna oli oppinut antamaan arvoa itselleen ja omalle työlleen. Hän ymmärsi vihdoin, ettei todellinen välittäminen vaadi jatkuvia uhrauksia, eikä rakkautta mitata sillä, kuinka valmis ihminen on luopumaan kaikesta toisen itsekkyyden vuoksi.
Iltaisin, palatessaan omaan lämpimään ja turvalliseen kotiinsa, hän suunnitteli hyvillä mielin lomaa. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän aikoi lähteä meren rannalle, ei mihinkään halvimpaan majataloon, jollaisista Pekka oli aina säästäväisyyttään pitänyt, vaan kunnolliseen hotelliin, jonka ikkunasta näkyisi rannikko. Matkan hän ostaisi vain itselleen.