Anna tunsi sydämensä alkavan hakata nopeammin. Jos asuntoasia oli jo hoidettu, mihin ihmeeseen Pekka olisi tarvinnut ne 15 000 euroa, jotka hänen katumaasturinsa myynnistä oli tarkoitus saada?
Hän jatkoi papereiden selaamista, nyt jo varovaisemmin mutta määrätietoisesti. Yksiötä koskevien asiakirjojen alla oli vielä toinen nippu. Paksulle, kirkkaanvalkoiselle paperille oli painettu tunnetun autoliikkeen tunnus. Kyseessä oli alustava kauppasopimus ajoneuvosta. Ostajaksi oli merkitty Pekka.
Hankinnan kohde sai Annan tuijottamaan riviä pitkään: suuri, runkorakenteinen maasturi, arvostetun kiinalaismerkin näyttävä malli, mustana kiiltävä, kromilla viimeistelty ja hinnaltaan lähes 50 000 euroa.
Maksuaikataulussa asia oli kirjoitettu niin selvästi, ettei sitä voinut tulkita väärin: käsiraha 15 000 euroa. Eräpäiväksi oli merkitty seuraava tiistai.
Anna vajosi tuolille paperit käsissään. Ne tuntuivat äkkiä raskailta, melkein likaisilta. Kaikki irralliset palaset loksahtivat paikoilleen ja muodostivat kuvan, joka oli niin vastenmielinen, että sitä oli vaikea katsoa kohti.
Hänen rakastava ja huolehtivainen miehensä, joka oli vielä edellisenä päivänä pidellyt rintaansa teatraalisesti ja syyttänyt häntä sydämettömyydestä, ei ollutkaan ollut pelastamassa tytärtään ahdingosta. Pekka oli yksinkertaisesti päättänyt hankkia itselleen uuden auton. Hän halusi ajaa valtavalla maasturilla, tehdä vaikutuksen työtovereihin ja kalakavereihin, näyttää mieheltä, jolla oli varaa ja asemaa.
Omia säästöjä hänellä ei kuitenkaan ollut.
Niinpä hän oli keksinyt mielestään nerokkaan järjestelyn: Marian asuntohankinnasta tehtäisiin tunnease. Tytär ja tämän äiti olivat, päätellen kaikesta, mukana juonessa. He vahvistivat tarinaa äkillisestä rahantarpeesta, loivat kiireen ja hädän vaikutelman, ja Pekka aikoi myydä Annan auton, ottaa rahat muka lapsensa auttamiseen ja kantaa ne suoraan autoliikkeeseen.
Anna katseli asiakirjoja. Hän ei alkanut itkeä. Hän ei huutanut. Häneen laskeutui sen sijaan kummallinen, jäinen rauha.
Vuodet, joiden aikana hän oli joustanut, sovitellut, ymmärtänyt ja antanut anteeksi, tuntuivat haihtuvan hänen ympäriltään kuin sumu aamun valossa. Yhtäkkiä hän näki kirkkaasti, mikä hänen paikkansa Pekan elämässä oikeasti oli ollut: kätevä, ilmainen varasto, josta saattoi ottaa aina kun tarvitsi. Resurssi, jonka saattoi uhrata empimättä, jos se lisäsi Pekan omaa mukavuutta.
Sunnuntai-iltana Pekka palasi kalareissultaan. Hänen poskensa punoittivat ulkoilmasta, ja vaatteissa leijui savun sekä tuoreen kalan haju. Eteisessä hän potkaisi saappaat jalastaan tavalliseen äänekkääseen tapaansa ja asteli keittiöön siinä odotuksessa, että pöydässä tai vähintään liedellä odottaisi lämmin ruoka.
Liesi oli tyhjä.
Anna istui keittiön pöydän ääressä. Hänen edessään oli kaksi siistiä paperipinoa. Tuolin vieressä seisoi matkakassi. Tarkemmin sanottuna se oli Pekan valtava urheilukassi, johon Anna oli jo pakannut miehen tavarat.
— Ai jaa, onko meille tulossa vieraita vai? Mitä nuo kassit ovat? Pekka kysyi hyväntuulisesti ja kurkisti samalla jääkaappiin. — Anna, etkö sinä ole käynyt kaupassa? Minulla on aivan hirveä nälkä.
— Istu alas, Pekka, Anna sanoi tasaisella äänellä, josta kaikki lämpö oli kadonnut.
Pekka kääntyi. Hän huomasi vaimonsa jäykän asennon ja pöydällä olevat paperit. Hymy hävisi hetkeksi, mutta hän yritti vielä pitää kiinni ärtyneestä itsevarmuudestaan. Vastahakoisesti hän istuutui jakkaralle häntä vastapäätä.
— Mitä sinä nyt taas aloitat? Etkö vieläkään näyttänyt autoa ostajalle? Hän soitti minulle ja oli vihainen. Sinun takiasi minä näytän täydeltä typerykseltä sen miehen silmissä.
— Sinä näytät typerältä ihan omasta ansiostasi, Pekka. Katso tätä, Anna sanoi ja työnsi ensimmäisen paperipinon hänen eteensä. — Tässä on kopio Marian asunnon sopimuksesta. Omarahoitusosuus on 6 000 euroa. Se on maksettu kokonaan hänen äitinsä tililtä kolme päivää sitten. Mitään 20 000 euroa Marian alkuun pääsemiseksi ei tarvita.
Pekan kasvoilta katosi hetkessä kalareissun tuoma terve puna. Iho muuttui kalpeaksi ja sameaksi, kuin vanhaksi paperiksi. Hän nytkähti, avasi suunsa, mutta Anna ei antanut hänelle tilaisuutta selittää. Hän työnsi toisen nipun pöydän yli.
— Ja tässä on autoliikkeen esisopimus maasturin ostosta. Käsiraha on täsmälleen 15 000 euroa. Juuri se summa, jonka aioit saada minun Kiastani ja jättää minut kuljettamaan työvälineitä ja näytekansioita julkisilla.
Pekka nielaisi kuuluvasti. Hänen katseensa harhaili pitkin keittiötä kuin hän olisi etsinyt jostakin pakotietä.
— Anna… sinä olet ymmärtänyt väärin. Ne ovat vanhoja papereita! Minä vain katselin hintoja. Saahan sitä ihminen haaveilla! Ja asunto… no, kyllä, entinen vaimoni sai rahat kasaan viime hetkellä. Minun piti kertoa sinulle, mutta kalareissu vei ajatukset muualle ja unohdin.
— Lopeta jo, Pekka. Älä tee tästä vielä nolompaa, Anna sanoi väsyneesti. — Sopimuksissa on tuoreet päivämäärät. Autoliikkeen kuitti nimellisestä sadan euron varausmaksusta on päivätty viime tiistaille. Samalle päivälle, jolloin esitit minulle sen näytelmän köyhästä tytöstä, jolla ei ole kattoa päänsä päällä. Sinä ja Maria pelasitte tämän kaiken yhdessä, vain yhtä tarkoitusta varten.