Hän oli antanut asian olla, koska oli pitänyt sitä Pekan ja hänen tyttärensä välisenä järjestelynä. Mutta siinä vaiheessa, kun miehen anteliaisuus alkoi ulottua Annan omaan omaisuuteen, sivusta katsominen ei enää onnistunut.
Seuraavat päivät olivat Annalle uuvuttavaa koettelemusta. Pekka oli selvästi päättänyt painostaa häntä kaikin keinoin, vaikka ei sanonut sitä suoraan. Hän huokaili kuuluvasti, kuljeskeli keittiössä kuin marttyyri ja nielaisi rauhoittavaa lääkettä niin näyttävästi, ettei Anna voinut olla huomaamatta sitä. Lisäksi hän saattoi puhua tuntikausia puhelimessa Marian kanssa ja selostaa tälle, miten vaikeaan tilanteeseen he olivat joutuneet ja miten mahdotonta oli saada eräät ihmiset osoittamaan edes alkeellista inhimillisyyttä.
Torstaina Anna istui ruuhkissa lähes koko päivän. Aamupäivällä hän oli viettänyt kaksi tuntia asiakkaan luona, joka ei millään osannut päättää, halusiko keittiön kaappien ovet sävyssä norsunluu vai lämmin maito. Sen jälkeen Anna oli raahannut painavaa laukkuaan, joka oli täynnä kvartsikomposiitin näytepaloja, viidenteen kerrokseen, koska uudisrakennuksesta oli katkaistu sähköt eikä hissi toiminut. Kun hän viimein pääsi kotiin, jalkoja särki ja selkä tuntui siltä kuin se olisi ollut yhtä jäykkää lankkua.
Eteisen lipaston päällä makasi vieras avainnippu. Keittiöstä kuului pirteää puheensorinaa.
Anna riisui takkinsa hitaasti ja seurasi ääniä. Keittiön pöydän ääressä istuivat Pekka ja Maria. Heidän edessään oli levällään rautakaupan esitteitä ja tapettikatalogeja.
— Ai, Anna-täti, hei! Maria huudahti säteilevästi. Hänellä oli yllään uusi muodikas huppari, ja ranteessa välkähteli viimeisintä mallia oleva älykello. — Me tässä valitaan tapetteja! Ajattele, se asunto on ihan raakavaiheessa, kaikki pitää tehdä alusta asti. Mutta isä lupasi auttaa remontissa.
Anna käänsi väsyneen, raskaan katseensa mieheensä.
— Pekka. Meidän täytyy puhua. Kahden kesken.
— Ei meillä Marialta mitään salaisuuksia ole, Pekka ilmoitti reippaasti. — Samaa asiaahan tässä hoidetaan. Huomenna kuudelta tulee yksi mies katsomaan sinun Kiaasi. Käytin sen jo pesussa ja imuroin sisätilatkin. Laitoin hinnaksi 16 000 euroa, niin tinkimisen jälkeen saadaan sopivasti se 15 000.
Anna tunsi, kuinka viha nousi kurkkuun polttavana aaltona.
— Pekka, sinähän käyttäydyt kuin joku vanhan elokuvan autovaras. Erona vain on se, että siinä varastetut autot myytiin muka hyväntekeväisyyteen, mutta sinä aiot kaupata minun autoni omien suunnitelmiesi vuoksi, Anna sanoi matalalla äänellä. Sanoissa oli teräksinen sointi, vaikka hän ei korottanut ääntään. — Minä en myy mitään. Se on minun työautoni, minun nimissäni. Ilman sitä menetän puolet tuloistani.
Maria pyöräytti silmiään teatraalisesti ja työnsi alahuulensa loukkaantuneesti mutruun.
— Isä, minähän sanoin! Hän ei raaski tehdä minun takiani mitään! Hän ei ole koskaan pitänyt minusta!
— Anna, häpeäisit edes! Pekka läimäytti kämmenensä pöytään. — Lapsi ei ole nukkunut öitään tämän asunnon takia! Me olemme jo maksaneet rakennusliikkeelle varausmaksun, 500 euroa, eikä sitä saa takaisin! Jos loppuja rahoja ei makseta maanantaihin mennessä, koko summa menee hukkaan! Haluatko sinä oikeasti jättää Marian ilman kotia?
— Ottakoon Maria kulutusluoton. Tai pyytäköön äitiään osallistumaan, Anna sanoi kylmästi.
Sen enempää hän ei jäänyt väittelemään, vaan meni makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään tiukasti.
Lauantaiaamuna Pekka lähti näyttävästi yöksi kalareissulle. Lähtiessään hän ilmoitti tarvitsevansa aikaa “toipua perheen itsekkyyden aiheuttamasta hermokuormituksesta”. Anna jäi asuntoon yksin.
Hänen piti uusia auton sähköinen liikennevakuutus, mutta katsastustodistusta ei löytynyt mistään. Hän muisti, että kuukautta aiemmin Pekka oli ottanut hänen autopaperinsa skannatakseen ne jotakin sakkotarkistusta varten.
Anna meni miehensä työpöydän luo. Tavallisesti hän ei koskaan penkonut Pekan tavaroita. Hän piti yksityisyyttä tärkeänä, myös avioliitossa. Nyt hän ei kuitenkaan etsinyt salaisuuksia vaan yhtä ainoaa asiakirjaa.
Hän veti ylimmän laatikon auki. Sisällä vallitsi tuttu miehinen sekamelska: varakoukkuja, siimakeriä, kalastusliikkeiden kuitteja ja vanhoja muistitikkuja. Toisessa laatikossa sen sijaan oli siististi aseteltu paksu vihreä muovikansio.
Anna avasi sen, koska ajatteli katsastustodistuksen ehkä olevan siellä. Paperia ei kuitenkaan näkynyt.
Sen sijaan kansion päällimmäisten asiakirjojen joukossa oli uudiskohteen yksiön varaussopimus Marian nimellä. Anna silmäili rivejä ensin hajamielisesti, mutta jo hetken kuluttua hänen kulmansa painuivat yhteen.
Yksiön hinnaksi oli merkitty 40 000 euroa. Valtion tukeman ensiasuntolainan omarahoitusosuus oli kirjattu täsmällisesti: 6 000 euroa. Sopimukseen oli lisäksi niitattu pankin kuitti tilisiirrosta, joka kattoi koko tuon summan. Maksajana oli Pekan entinen vaimo.
Anna luki numerot läpi kolme kertaa. Omarahoitusosuus oli jo maksettu kokonaan. Mitään 20 000 euroa ei tarvittu. Asuntoa oltiin jo viemässä eteenpäin lainalla, ja varausmaksun oli hoitanut Marian äiti.