— Käsiraha on jo maksettu. Enää pitää myydä sinun autosi, — aviomies ilmoitti iloisesti.
Anna jäi seisomaan lieden ääreen puulasta kädessään. Valurautapannulla kanapihvit ritisivät houkuttelevasti, ja keittiöön levisi paistetun sipulin sekä tillin lämmin, kodikas tuoksu. Ikkunan takana tihutti ohutta syyssadetta. Tavallinen tiistai-ilta, jonka piti päättyä kunnon ateriaan ja sarjan katsomiseen sohvalla, repesi äkkiä keskeltä kahtia.
— Minkä auton? — Anna kysyi varovasti, vaikka heidän taloudessaan oli tasan yksi auto.
— No sinun Kiaasi tietenkin! — Pekka haukkasi ison palan ruisleipää aivan kuin kyse olisi ollut kermaviilin ostamisesta eikä perheen ainoan crossoverin myymisestä. — Maria löysi aivan loistavan yksiön uudesta taloyhtiöstä. Hyvä alue, ikkunat sisäpihalle, ja siihen viereen on kuulemma tulossa puisto. Me mietittiin asiaa hänen äitinsä kanssa ja päätettiin, että asunto kannattaa ottaa ennen kuin hinnat nousevat. Alkuun tarvitaan kunnon omarahoitusosuus. Entisellä vaimolla on säästössä noin viisi tuhatta euroa, ja sinun autostasi saadaan sopivasti se puuttuva viisitoista tuhatta. Ostaja tulee jo huomenna katsomaan.
Anna sulki levyn. Hän oli neljäkymmentäkolmevuotias ja ollut Pekan kanssa naimisissa kuusi vuotta. Työkseen hän suunnitteli mittatilauskalusteita suurelle huonekalutehtaalle. Ammattinimike kuulosti siistiltä ja luovalta, mutta todellisuudessa työ oli sekä fyysisesti raskasta että henkisesti kuluttavaa. Päivittäin Anna kiersi ympäri kaupunkia mittauskäynneillä ja kantoi mukanaan valtavia näytekasseja: tekokivipaloja, painavia MDF-ovia, helojen mallikansioita ja kalvokarttoja. Tummansininen crossover ei ollut hänelle mikään ylellisyysesine. Se oli liikkuva toimisto, ruokataukopaikka ja ainoa keino ehtiä asiakkaiden luo eri puolille kaupunkia.
— Pekka, sinä kai pilailet, — Anna sanoi ja istuutui jakkaralle. Hänen sisällään alkoi kuplia hiljainen, tumma ärtymys. — Miten minä muka kuljen mittauskäynneillä? Menenkö metrolla kolmenkymmenen kilon näytekassien kanssa? Ja miksi minun ylipäätään pitäisi myydä oma autoni sinun tyttäresi asuntoa varten?
Pekka laski leivän pöydälle loukkaantuneen näköisenä. Hänen tavallisesti hyväntahtoiset, hieman pöhöttyneet kasvonsa jähmettyivät ilmeeseen, jossa oli ripaus marttyyrin arvokkuutta.
— Anna, miksi sinä heti alat? Maria on kaksikymmentäkaksi. Nuori ihminen tarvitsee alun omalle elämälleen. Mehän olemme perhe, meidän kuuluu auttaa toisiamme. Sinulla on oma oikein hyvä kaksio, jossa mekin nyt asumme. Lapsi taas joutuu pyörimään vuokrahuoneesta toiseen. Myydään auto, ja sinä voit jonkin aikaa kulkea taksilla tai käyttää työpaikan kyytejä. Minä kysyin jo, teidän tehtaallahan on kuljettaja.
— Kuljettaja ajaa toimitusjohtajaa, ei suunnittelijoita, — Anna vastasi kuivasti. — Ja tämän asunnon, Pekka, minä ostin lainalla viisi vuotta ennen kuin edes tapasimme. Maksoin velan itse, säästin kaikesta mahdollisesta. Miksei Maria voi ottaa omaa lainaa ja maksaa sitä itse? Eikö hän käy töissä?
— Käy töissä! — Pekka leväytti kätensä. — Hän on barista. Paljonko luulet sellaisesta jäävän käteen? Tyttö etsii vielä paikkaansa, hän on luova ihminen. Ja sinä takerrut johonkin peltilaatikkoon. Voisit vähän tulla vastaan, emmehän me vieraita ole.
Siihen keskustelu katkesi, koska Pekka nousi raskaasti puuskuttaen ja marssi olohuoneeseen. Koko hänen olemuksensa huusi, että häntä oli kohdeltu kohtuuttoman julmasti. Anna jäi yksin keittiöön. Nälkä katosi kerralla.
Kuuden avioliittovuoden aikana hän oli ehtinyt tottua siihen, että raha-asiat heidän kodissaan ratkesivat erikoisella logiikalla. Pekka työskenteli vanhempana myyntipäällikkönä ilmastointi- ja lämmityslaitteita myyvässä yrityksessä. Palkka ei ollut huono, mutta rahat valuivat hänen käsistään kuin vesi sormien välistä. Hän rakasti kalliita harrastuksia: vapoja, joiden hinta tuntui järjettömältä, japanilaisia vieheitä, kaikuluotaimia ja merkkivarusteita talvikalastukseen. Samaan aikaan vastuu yhtiövastikkeista, ruoasta, pesuaineista ja asunnon korjauksista oli vähitellen ja lähes huomaamatta siirtynyt Annan harteille.
Anna oli niellyt sen. Hän oli ajatellut, että laiha sopu on parempi kuin jatkuva riita. Pekka oli hänen mielestään vain innostuva ihminen, vähän holtiton rahankäytössä, mutta muuten huolehtivainen ja hauska.
Mariaan liittyvät asiat olivat kuitenkin aina olleet oma lukunsa. Pekan ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tytär piti isäänsä pohjattomana pankkiautomaattina ja Annaa lähinnä ärsyttävänä esteenä matkalla isän lompakolle. Maria vaati säännöllisesti uusia puhelimia, meikkaajakurssien maksamista — kurssien, jotka hän keskeytti kuukauden jälkeen — sekä rahaa matkoihin ystäviensä kanssa. Tähän asti Anna oli yrittänyt pysyä sivussa.