Sari seurasi äitiään katseellaan ja kääntyi sitten Lauraan päin.
– Sait mitä halusit. Oletko nyt tyytyväinen?
– Sari, ole jo hiljaa! Mikael ärähti.
– En ole hiljaa. Vastatkoon hän. Hän tuli tänne, pilasi syntymäpäivän, järkytti äidin ja sai sinut näyttämään ties miltä. No, oletko nyt tyytyväinen?
Laura nousi pöydästä.
– En tiennyt, että totuus tilisiirroista voi rikkoa täällä vielä jotain…
– Taas sinä alat viisastella.
– Sari, riittää, Helena sanoi olohuoneen puolelta. – Tule auttamaan siivoamisessa.
– En varmasti siivoa mitään.
– Sitten mene kotiin.
Sarin kasvot kalpenivat.
– Ajatko sinä minut pois?
– En aja ketään pois. Minä vain en jaksa enää kuunnella huutamista.
– Minä puolustan sinun poikaasi!
– Keneltä?
Sari katsoi veljeään. Mikael istui hartiat lysyssä ja nyppi pöytäliinan reunaa sormiensa välissä.
– Selvä, Sari sanoi. – Kaikki ovat siis minua vastaan.
Hän nappasi käsilaukkunsa, tönäisi kyynärpäällään tyhjää viinilasia ja ehti napata sen juuri ennen kuin se putosi pöydän reunalta. Hän asetti lasin takaisin, mutisi kirouksen itsekseen ja marssi eteiseen.
Mikael ei lähtenyt hänen peräänsä.
Muutaman sekunnin kuluttua ulko-ovi pamahti kiinni.
Helena alkoi kerätä lautasia. Hän teki sen ripein, kovin liikkein, nosti lautasia päällekkäin vilkaisemattakaan, oliko niille jäänyt ruokaa.
– Minä voin hoitaa, Laura sanoi.
– Ei tarvitse.
– Helena…
– Ei nyt, Laura. Menkää kotiin. Puhukaa keskenänne.
Mikael nousi viimein tuolilta.
– Äiti, minä soitan huomenna.
– Menkää nyt.
Helena otti lautaspinon syliinsä ja kantoi sen keittiöön. Yksi haarukka luiskahti välistä ja kilahti lattialle, mutta Helena ei edes kääntänyt päätään.
Eteisessä Mikael ei meinannut saada kättään takinhihaan. Laura seisoi oven luona ja katseli, kuinka mies kiskoi kangasta ja ärtyi vuoriin.
– Sinun ei olisi tarvinnut näyttää puhelinta, Mikael sanoi.
– Ei olisi.
– Äiti olisi rauhoittunut.
– Ehkä.
– Ymmärrätkö sinä, ettei hän luota minuun enää ollenkaan?
Laura avasi oven.
Mikael astui porraskäytävään ensimmäisenä ja painoi hissin nappia monta kertaa peräkkäin.
Autossa hän käynnisti moottorin ja jätti sen lämpenemään.
– Minun täytyy nyt ymmärtää, mitä sinä oikein haluat minusta!
– Tällä hetkellä en mitään, Mikael.
– Sinä järjestit tuon kaikkien edessä, ja nyt et muka halua mitään?
– Minä kysyin kysymyksen.
– Ja kaivoit tiliotteet esiin.
– Koska sinä jatkoit valehtelemista.
– Minä menin lukkoon!
– Oletko sinä ollut lukossa viisi vuotta?
Mikael löi kämmenellään rattia.
– En minä pystynyt sanomaan äidille, että elän sinun rahoillasi!
Laura irrotti turvavyön, vaikka auto ei ollut vielä liikkunutkaan.
– No niin. Nyt se tuli rehellisesti.
– Minua hävetti.
– Ja sen takia sinä teit minusta heidän silmissään avuttoman… ja kerroit elättäväsi minua.
– Siten se oli helpompi selittää heille!
Hän peruutti äkäisesti parkkiruudusta ja joutui heti jarruttamaan jäteauton eteen.
Kotimatkan he ajoivat sanomatta sanaakaan. Mikael laittoi vilkun päälle monta kertaa liian aikaisin, ajoi kerran ohi oikeasta liittymästä pihalle ja joutui kiertämään takaisin naapurikadun kautta.
Kerrostalon edessä Laura nousi autosta ensimmäisenä. Mikael sai hänet kiinni alaoven luona.
– Aiotko sinä nyt kertoa tästä kaikille?
Laura nosti avaimen lukijan eteen.
– Kenelle kaikille?
– Ystäville. Työkavereille. En minä tiedä…
– Luuletko sinä yhä, että tässä on kyse rahasta?
– Mistä sitten?
Ovi naksahti auki. Laura piti sitä kädellään raollaan.
– Siitä, että sinun piti tehdä minusta nainen, joka elää sinun kustannuksellasi, jotta sinä näyttäisit kunnolliselta.
Kotona Laura riisui korvakorut ja laski ne eteisen hyllylle. Seinällä riippui kuva tupaantuliaisista: Mikael piteli asunnon avaimia, Helena halasi häntä hartioista, Sari seisoi vieressä samppanjapullo kädessään. Laura oli kuvan reunassa, rautakaupan kassi käsivarrellaan. Kaikki näyttivät siinä valokuvassa tavattoman onnellisilta.
Laura meni makuuhuoneeseen, otti kaapista pienen matkakassin ja nosti sen sängylle.
Mikael jäi oviaukkoon.
– Minne sinä olet menossa?
– Emman luo pariksi päiväksi.
– Tämänkö takia?
Laura avasi laatikon ja alkoi taitella vaatteita kassiin.
– Ei tämän takia. Viiden vuoden takia.
– Ai me eroamme nyt siksi, että minä sanoin äidille väärin? Oletko tosissasi?
– En ole puhunut erosta. En vain halua nukkua tänä yönä sinun vieressäsi.
– Älä nyt tee tätä. Minähän pyysin anteeksi.
– Et pyytänyt.
– Hyvä on. Anteeksi.
Laura veti kassin vetoketjun kiinni.
– Mistä?
Mikael jähmettyi, käsi yhä kaapinovella.
– Siitä, että sinusta tuntui pahalta.
– Minusta ei vain tuntunut pahalta.
– No auta sitten. Kerro, miten se pitäisi sanoa oikein.
– Keksi itse. Sinähän olet hyvä keksimään versioita.
Mikael päästi irti kaapinovesta.
– Eli nyt sinä aiot lyödä minua jokaisella sanalla?
– Tänään aion.
Laura otti kassin ja lähti eteiseen. Mikael kulki perässä.
– En minä halunnut nöyryyttää sinua.
– Se ei tee tästä yhtään helpompaa.
Hän puki takin ylleen. Puhelin värisi taskussa. Näytölle ilmestyi Helenan nimi, mutta Laura hylkäsi puhelun.
– Äiti, Mikael sanoi.
– Soita hänelle itse takaisin.
– Hän soittaa sinulle.
– Nyt hän saa soittaa sinulle.
– Tuletko sinä takaisin?
Laura avasi oven.
– Sitten, kun pystyt selittämään tämän kaiken ilman sanaa “vahingossa”.
Mikael ei vastannut mitään.
Laura astui porraskäytävään ja painoi hissin nappia. Ovet avautuivat lähes saman tien. Ennen kuin hän meni sisään, hän otti taskustaan toisen avainnipun, irrotti siitä Helenan asunnon pienen avaimen ja laski sen eteisen lipaston päälle.
– Anna tämä äidillesi, hän sanoi ja astui hissiin.