– Luuletko sinä todella, että minä teen tämän mökin takia?
– Minkä muunkaan? Sari tiuskaisi. – Viisi vuotta olit hiljaa, mutta heti kun näit paperit, sinulle tulikin asiaa.
– Mitkä paperit? Laura naurahti lyhyesti, vailla iloa. – Teidän mökkinne ei kiinnosta minua.
– Niinhän kaikki sanovat aluksi.
– Sari, nyt riittää! Helena kivahti.
Tytär kääntyi äitiinsä loukkaantuneen näköisenä.
– Äiti, minä yritän puolustaa sinua. Sinä olet juuri siirtämässä omaisuutta, ja kohta käy ilmi, että Laura haluaa osansa siitäkin, koska hänhän on täällä se tärkein ihminen ja kaikkien elättäjä.
– Minä en vaadi mitään, Laura sanoi rauhallisesti. – Ja sen mökin voitte siirtää vaikka huomenna. Minua ei tarvita siihen.
– Kuinka jaloa.
– Sari, minä sanoin, että lopeta! Mikael korotti ääntään ja löi kämmenensä tuolin selkänojaan. – Miksi sinä edes vedät mökin tähän mukaan?
– Minäkö vedän? Hän istuu tuossa ja mustamaalaa sinua!
– Minä kysyn häneltä asioita, Laura vastasi.
– Äitisi edessä. Hänen syntymäpäivänään.
– Koska hän valehteli äitinsä kuullen!
Sari ponkaisi ylös tuolistaan.
– Kunnollinen vaimo ei nöyryyttäisi miestään tällä tavalla!
Laura käänsi katseensa Mikaeliin. Tämä seisoi pöydän ja ikkunan välissä kasvot punehtuneina, paidan ylin nappi auki.
– Entä kunnollinen mies? Onko teistä normaalia, että aviomies kertoo vuosikausia vaimonsa eläneen hänen rahoillaan?
– En minä ole niin sanonut! Mikael huusi jälleen.
– Näytä, Helena sanoi äkkiä.
Kaikki kääntyivät katsomaan häntä.
– Mitä minun pitäisi näyttää? Mikael kysyi.
– Kuka maksoi. Jos ette kerran kuule toisianne, näyttäkää se paperilla ja lopettakaa tämä riitely.
– Äiti, oletko sinä tosissasi? Emme me ole missään oikeudessa.
– En minä sinulle puhunut, Mikael.
Helena katsoi Lauraa. Hänen äänessään ei ollut syytöstä, ainoastaan eksyneen ihmisen epävarmuutta. Hän vaikutti siltä kuin olisi etsinyt yhtä yksinkertaista väärinkäsitystä, jonka voisi korjata, jotta kaikki palautuisi ennalleen: poika olisi edelleen luotettava ja toiminut aina oikein.
Laura otti puhelimensa esiin.
– No niin, Mikael sanoi kitkerästi naurahtaen. – Hienoa. Nyt saamme raportin.
Laura ei vastannut. Hän avasi pankkisovelluksen, selasi tallennettuja tiliotteita ja etsi tapahtumahistoriasta asuntokauppaan liittyneet maksut. Ensimmäisen maksuerän summa vei näytöllä lähes koko rivin.
Hän ojensi puhelimen Helenalle.
– Tässä on käsiraha. Päivämäärä näkyy siinä.
Anoppi pani silmälasit nenälleen ja vei näytön lähemmäs kasvojaan.
– Tässä on sinun sukunimesi.
– Koska minä tein siirron.
– Ehkä se meni yhteiseltä tililtä, Sari sanoi nopeasti.
– Se meni minun henkilökohtaiselta tililtäni. Meillä ei silloin edes ollut yhteistä tiliä.
Laura otti puhelimen takaisin, avasi kuvakansion ja löysi kuvan sähköisestä tiliotteesta, jonka hän oli aikanaan tallentanut varmuuden vuoksi. Näytöllä näkyivät asunnon osoite, rekisteröintipäivä sekä omistajien nimet.
– Asunto on meidän molempien nimissä, hän sanoi. – Niin me sovimme. En ole koskaan kiistänyt sitä.
Hän siirtyi takaisin pankkisovellukseen ja näytti Mikaelin lainan lyhennykseen tehdyn siirron. Sen jälkeen hän haki auton maksun, jonka pankki oli tallentanut omaksi tapahtumakseen.
Puhelin jäi hetkeksi Helenan eteen pöydälle. Sari kurotti kaulaansa ja yritti suurentaa kuvaa sormillaan, mutta Helena veti näytön kauemmas hänestä.
– Mikael, hän sanoi hiljaa. – Miksi sinä valehtelit meille?
Mikael istuutui takaisin, mutta osui ensin ohi tuolin reunasta ja joutui vetämään istuimen paremmin alleen.
– En minä valehdellut… En vain kertonut kaikkia yksityiskohtia.
– Sinä sanoit ostaneesi asunnon itse. Sinä puhuit niin monta vuotta.
– Me olemme perhe! Mitä väliä sillä on, kuka siirron teki?
– Miksi et sitten sanonut, että rahat olivat Lauran? Helena kysyi.
– Koska en halunnut sinun huolestuvan.
– Mistä?
Mikael vilkaisi sisartaan ja sitten Lauraa. Hän huokaisi raskaasti.
– Minulla oli silloin ongelmia töissä. Sinun verenpaineesi nousi jo yhdestä puhelinsoitosta. Etkö muista?
– Minun verenpaineeni ei noussut totuudesta!
– Äiti, älä aloita, pyydän.
– En minä aloita. Minä olen viisi vuotta kertonut kaikille, että sinä ostit asunnon omin voimin. Minäkin olen siis valehdellut.
– Pyysinkö minä sinua kertomaan sitä kaikille?
Sari nojautui lähemmäs pöytää.
– Hyvä on, hän valehteli kerran. Mitä sitten? Pitääkö hänet nyt teloittaa siitä? Häntä hävetti. Mies menetti työnsä, vaimo tienasi enemmän. Sen voi ymmärtää.
– Sen minä ymmärsinkin, Laura sanoi. – Silloin minä ymmärsin häntä.
– No olisit ymmärtänyt jatkossakin! Mikä tässä nyt yhtäkkiä on ongelma?
– Se, että myöhemmin hän oli jo taas töissä, mutta jatkoi silti kertomista, että oli hankkinut kaiken itse.
– Koska sinä annoit hänen tehdä niin!
Mikael nosti päänsä äkisti.
– Sari!
– Mitä Sari? Hän oli hiljaa viisi vuotta. Kaikki kelpasi hänelle siihen asti, kunnes mökkiä alettiin siirtää sinun nimiisi.
Laura sujautti puhelimen laukkuunsa.
– Yhdessä asiassa olet oikeassa. Minä vaikenin.
– No niin.
– Koska luulin, että te olitte keksineet sen tarinan itse. Ajattelin, että olitte vain tottuneet pitämään Mikaelia menestyneempänä kuin hän oikeasti oli. En tiennyt, että hän ruokki teitä valmiilla yksityiskohdilla.
– Millä yksityiskohdilla? Mikael kysyi.
– Sillä vanhalla autolla, jonka sinä muka myit. Sillä käsirahalla, jota sinä muka säästit. Minun työlläni, jossa minä kuulemma vasta opettelin asioita.
– Olen saattanut sanoa sen kerran!
– Kolme eri tarinaa yhdellä kertaa?
– Herran tähden, Laura, kuinka kauan sinä aiot jatkaa tätä?
– Se kiinnostaa minuakin. Kuinka kauan tätä voi jatkaa?
Mikael katsoi häntä, mutta käänsi katseensa melkein heti pois.
Helena sulki mökkipapereita sisältävän kansion.
– Minä en siirrä nyt mitään kenenkään nimiin.
– Äiti, mökillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä, Mikael sanoi.
– Tiedän. Juuri siksi en siirrä sitä.
Hän otti kansion mukaansa ja vei sen kaapille, jossa säilytettiin vanhoja valokuva-albumeita ja joulukoristeiden laatikkoa.