Jo se nopea vilkaisu kertoi Lauralle kaiken.
Mikael kurottautui ottamaan pullon, mutta liike lipsahti liian leveäksi ja hänen kätensä osui lasiin. Vesi kaatui pöytäliinalle, levisi tummaksi läikäksi ja alkoi valua kohti kansiota. Helena päästi säikähtäneen äännähdyksen, nappasi paperit kiireesti turvaan, ja Sari ryhtyi painelemaan kosteutta lautasliinoilla.
– No niin, tässä sitä taas ollaan, Mikael murahti ärtyneenä. – Ei sitten voitu edes syödä rauhassa.
– Sinäkö kerroit hänelle tuon? Laura kysyi.
– Minkä minä muka kerroin?
– Että sinä ostit tämän asunnon.
– En minä ole niin sanonut!
– Sanoitpas, Sari puuttui väliin. – Sinähän olet itse puhunut, että kannoit kaiken yksin, kun Laura ei silloin vielä tienannut kunnolla.
Mikael käänsi katseensa siskoonsa niin kuin tämä olisi hetkessä loikannut vihollisen puolelle.
– En minä sanonut, ettei hän tienannut.
– Mikael, sinä sanoit, että jouduit yksin pyörittämään kaiken. Muistan sen hyvin, koska äiti oli silloin huolissaan siitä, miten suuren asuntolainan te otitte.
– Ei tuollaista ole tapahtunut.
– On, Helena sanoi hiljaa. – Sinä kerroit minulle, että Laura vasta totutteli uuteen työhönsä, ja siksi sinä hoitaisit maksut.
Laura veti sormellaan pöydän reunaa pitkin siitä kohdasta, johon vettä oli vielä jäänyt. Mikael tempaisi lautasliinan ja alkoi pyyhkiä paikkaa, joka oli jo lähes kuiva.
– Saatoin minä muotoilla asian huonosti, hän sanoi. – Olin silloin muutenkin aivan loppu, eikä minulla ollut edes kunnollista työtä.
– Sinulla ei ollut töitä neljään kuukauteen, Laura vastasi. – Asunto ostettiin vasta vuotta myöhemmin.
– Ja mitä sitten? Aiotko nyt tarkistaa kalenterista jokaisen päivämäärän?
– Yritän ymmärtää, kuinka kauan olet syöttänyt tätä tarinaa muille!
– En minä ole syöttänyt yhtään mitään. Sanoin äidille ehkä kerran jotakin, ja hän käsitti sen väärin.
Helena vei pelastetut paperit ikkunalaudalle kuivumaan.
– Minä ymmärsin kyllä aivan oikein, Mikael. Sinä sanoit, että otat asunnon omiin nimiisi ja Laura auttaa sillä, millä pystyy.
– Äiti, älä sinäkin nyt…
– Mitä minä? Helenan ääni vaimeni. – Olenhan minä kertonut kaikille ystävilleni, miten hienosti poikani on hoitanut asiat.
Sari pudotti märät lautasliinat tyhjälle lautaselle.
– Miksi te kaikki nyt käytte hänen kimppuunsa? Mies sanoi äidilleen, että pärjää. Mitä hänen olisi pitänyt sanoa? Että vaimo maksaa hänen puolestaan?
– Hänen puolestaan? Laura kääntyi katsomaan Saria. – Miksi sen pitää olla juuri niin?
– Koska kuulostaa normaalilta, että mies elättää perheensä. Ei se, että vaimo alkaa myöhemmin kaikkien edessä kaivaa laskukonetta esiin.
– En ole kaivanut vielä yhtään mitään!
– Juuri niin, Mikael sanoi nopeasti. – Joten lopetetaan tämä tähän.
Hän ojensi kätensä kansiota kohti ja alkoi koota papereita, aivan kuin Helenan päätös olisi jo vaatinut hänen välitöntä osallistumistaan. Laura laski kämmenensä yhden arkin päälle.
– Odota.
– Mitä vielä?
– Ostitko sinä autonkin ihan itse?
Mikaelin käsi nytkähti.
– Miten auto tähän liittyy?
– Sari sanoi kesällä mökillä, että sinä vihdoin raaskit hankkia itsellesi kunnon auton. Silloin ajattelin, että hän vain ilmaisi asian kömpelösti. Nyt alan ymmärtää.
– No raaskit tai et, mitä väliä sillä on, Sari tokaisi. – Tehän asutte yhdessä.
– Ne rahat olivat minun.
– Taas tämä alkaa, Mikael huokaisi ja nojautui tuolin selkänojaan. – Minun, sinun. Sinähän olet aina sanonut, että meillä kaikki on yhteistä.
– Onkin yhteistä.
– Miksi sillä sitten on merkitystä?
– Siksi, että jos sinä olet antanut omalle perheellesi ymmärtää tehneesi kaiken yksin, se ei ole totta.
– En minä ole sellaista väittänyt!
– Mikael, Helena sanoi väliin. – Sinä kerroit minulle, että myit vanhan auton hyvällä hinnalla, lisäsit siihen omia säästöjäsi ja ostit uuden.
Mikael sulki silmänsä ja hieroi nenänvarttaan.
– Äiti, en minä aikonut tehdä sinulle tiliä siitä, mistä rahat tulivat.
– Mutta sinä teit sen, Laura sanoi matalalla äänellä. – Ja valehtelit.
– Miten niin valehtelin? Auto on perheen käytössä. Minä ajan sillä. Mitä väliä sillä on, kenen tililtä maksu lähti?
– Miksi et sitten sanonut, että ne olivat minun rahojani?
Mikael avasi suunsa, mutta Sari ehti vastata ensin.
– Koska se on nöyryyttävää.
Helena käännähti tyttärensä puoleen.
– Mikä siinä on nöyryyttävää?
– Se, että mies on rahaton ja vaimo maksaa kaiken. Miksi te kaikki esitätte, ettette ymmärrä?
Laura katsoi Mikaelia. Tämä ei oikaissut sisartaan, vaan tarttui jälleen lasiin, vaikka sen pohjalla oli enää tuskin pisaraakaan.
– Eli se oli nöyryyttävää, Laura sanoi. – Mutta se ei ollut nöyryyttävää, että minusta annettiin kuva, kuin olisin elänyt sinun siivelläsi?
– Kukaan ei ole sanonut, että sinä elätit itseäsi minun rahoillani!
– Äitisi sanoi juuri, että sinä elätit minua.
– Sen sanoi äiti.
– Koska sinä kerroit hänelle niin.
– Laura, lakkaa kiertämästä samaa kehää. Sanoin jo, että ilmaisin asian ehkä huonosti.
– Kuinka monta kertaa? Vastaa siihen.
Mikael ponnahti pystyyn niin äkisti, että tuoli kolahti seinään. Helena säpsähti.
– Mistä minä voisin muistaa, montako kertaa! Mikael puuskahti. – Mitä sinä oikein haluat minun sanovan? Että olen hirviö? Että varastin sinulta asunnon?
– Haluan kuulla, miksi teit sen. Miksi?
– En minä tehnyt mitään tahallani!
– Korjaa asia sitten nyt.
Mikael jähmettyi seisomaan käsi tuolin selkänojalla.
– Mitä minun pitäisi korjata?
– Kaikki. Sano äidillesi, kuka maksoi käsirahan, kuka kuittasi sinun lainasi pois ja kuka osti auton.
– Aiotko sinä tosissasi istua tässä äidin syntymäpäivänä ja luetella noita asioita?
– En minä aloittanut sinun saavutustesi luettelemista.
Sari suoristautui tuolillaan.
– Nyt minä ymmärrän kaiken. Sinä olet vain odottanut sopivaa hetkeä nöyryyttääksesi häntä.
– Sari, älä sekaannu, Mikael sanoi.
– Ei, nyt minä sanon tämän. Äiti haluaa siirtää mökin hänen nimiinsä, ja heti alkoi tämä esitys. Asunto on minun, auto on minun, rahat ovat minun. Aika sopivasti ajoitettu.
Laura katsoi häntä muutaman sekunnin ajan kuin ei olisi heti pystynyt käsittämään, mitä oli juuri kuullut.