– Laura, älä nyt ota tätä itseesi, mutta äiti on päättänyt jättää mökin Mikaelille.
Sari sanoi sen jo eteisessä, juuri sillä hetkellä kun Laura yritti kiskoa saapasta jalastaan astumatta sukkahousuillaan märälle kuramatolle. Ääni oli puolittain kuiskaus, ja hänen huulillaan oli se tietty hymy, jolla hän tavallisesti pohjusti jotakin ikävää. Heti sanottuaan sanat Sari kääntyi peilin puoleen ja alkoi asetella hiuksiaan paremmin.
– Pitäisikö minun loukkaantua? Laura kysyi.
– No mistä sitä tietää. Nykyäänhän kaikki ottavat kaiken niin herkästi.
Olohuoneen puolelta kuului Helenan ääni:
– Aiotteko te viipyä siellä vielä kauankin? Ankka jäähtyy!
Sari nappasi laukkunsa ja lähti ensimmäisenä ruokapöytään. Laura jäi eteiseen vielä muutamaksi sekunniksi toinen saapas kädessään. Mikael istui jo olohuoneessa äitinsä vieressä ja selitti kovaan ääneen, kuinka oli aamulla kiertänyt kolme kauppaa ennen kuin löysi kelvollisen kakun.
Mökistä hän ei ollut maininnut Lauralle sanallakaan.
– Äiti, minähän sanoin, että tuon hyvän, Mikael puhui samalla kun leikkasi kakkulaatikkoa veitsellä auki. – Sinä pelkäsit ihan turhaan, että nappaisin mukaan jonkin halvan hutaisun.
– En minä pelännyt, minä tunnen sinut, Helena vastasi. – Kun sinä johonkin ryhdyt, teet sen aina kunnolla.
Sari nyökkäsi kuin lause olisi koskenut paitsi kakkua myös hänen veljensä koko elämää.
Laura istuutui Mikaelin viereen. Tämä työnsi hänelle lautasen lähemmäs, hipaisi kyynärpäällään hänen kättään ja kysyi hiljaa:
– Miksi sinä sinne eteiseen jäit?
– Saapas ei lähtenyt jalasta.
– Olisit huutanut minut avuksi.
Laura vilkaisi häntä, mutta Mikael oli jo kääntynyt äitinsä puoleen ja ehdotti kuohuviinin avaamista.
Mökistä ei alettu puhua heti. Ensin käytiin läpi Helenan vointia, terveyskeskuksen uutta osastonhoitajaa ja sitä, miten yläkerran naapuri poltti taas tupakkaa rappukäytävässä. Sari oli äänekkäin kaikista. Hän keskeytti äitinsä monta kertaa ja kaivoi useampaan otteeseen puhelintaan esiin näyttääkseen kuvia remontista, jonka aikoi aloittaa keväällä.
Mikael söi hyvällä ruokahalulla ja nosteli Lauran lautaselle lisää ankkaa, vaikka tämä ehti kahdesti sanoa, ettei halunnut enää.
– Miksi olet tänään noin hiljainen? hän kysyi.
– Ihan tavallinen minä olen.
– No hyvä sitten.
Hän sanoi sen helpottuneena, aivan kuin olisi tarkistanut jonkin merkkivalon ja todennut sen vielä palavan.
Kun lämmin ruoka oli syöty, Helena siirsi salaattikulhot pöydän reunalle ja otti kaapista sinisen kansion. Hän laski sen eteensä, silitti kantta kämmenellään ja suoristi vielä pöytäliinaa, vaikka siinä ei ollut mitään vinossa.
– En minä teitä tänään pelkän syntymäpäivän takia kutsunut, hän aloitti. – Syntymäpäivä on syntymäpäivä, mutta jotkin asiat meidän on syytä sopia hyvissä ajoin.
Mikael lakkasi pureskelemasta. Sari suoristautui heti tuolillaan ja katsoi Lauraa.
– Äiti, eikö tämän voisi ottaa joskus myöhemmin? Mikael kysyi.
– Mitä myöhemmin? Te molemmat olette paikalla, ja Sari on myös tässä. En minä ole huomenna kuolemassa, älkää nyt tuijottako noin. Haluan vain, ettei kukaan riitele sitten jälkikäteen.
Helena avasi kansion. Laura erotti mökin omistuspaperin kopion, vanhan tonttikartan ja muutaman arkin, jotka oli täytetty Helenan omalla käsialalla.
– Olen päättänyt siirtää mökin Mikaelin nimiin, Helena sanoi. – Sari sai isän jälkeen asunnon, hänellä on jo omansa. Mikael taas on mies, joka pitää pihatöistä ja osaa huolehtia paikoista.
– Äiti, miksi tästä pitää puhua juuri nyt? Mikael kurottautui kansiota kohti, mutta Helena painoi sen kämmenellään pöytää vasten.
– Siksi, että olen tehnyt päätökseni. Sinä olet luotettava, Mikael. Ostit itse asunnon, vaihdoit auton, pidät vaimostasi huolta. Minulla on rauhallisempi mieli, kun tiedän, ettei mökki rapistu käsiin.
Laura käänsi katseensa mieheensä. Mikael tuijotti lautaseensa ja raaputti haarukalla rapeaa paistopintaa.
Sari huomasi Lauran ilmeen.
– Mitä nyt? hän kysyi. – Minusta tämä on ihan oikeudenmukaista. Mikael on aina osannut hoitaa raha-asiansa. Tehän saitte asunnonkin hänen ansiostaan, ja vielä oikein hienon sellaisen.
– Hänen ansiostaan? Laura toisti ja oli vähällä vetää ruoan väärään kurkkuun.
Mikael työnsi leipäkorin nopeasti hänen eteensä.
– Laura, ota leipää.
Laura ei koskenut koriin.
– Sari, millä tavalla se oli hänen ansiotaan?
– No hänhän keräsi käsirahan. Sinä olit silloin juuri aloittanut uudessa työpaikassa. Vai muistanko minä nyt väärin?
Sari kääntyi veljensä puoleen kuin odottaen tältä vahvistusta. Mikael tarttui vesilasiin, joi kulauksen ja laski lasin takaisin aivan liian lähelle pöydän reunaa.
– Sari, jätetään nyt kirjanpito väliin, hän sanoi. – On kuitenkin äidin syntymäpäivä.
– Mitä pahaa minä sanoin? Minähän kehun veljeäni.
– Kuka sinulle kertoi siitä käsirahasta? Laura kysyi terävästi.
Sari kohautti olkapäitään.
– Mikael puhui siitä. Siitä on jo aikaa.
Mikael työnsi lautasensa äkisti kauemmas.
– En minä sillä tavalla sanonut.
– Millä tavalla sinä sitten sanoit? Laura kysyi.
– En muista enää. Siitä on ikuisuus.
– Viisi vuotta.
– No niin, sinä näköjään muistat, minä en.
Hän yritti naurahtaa, mutta kukaan ei lähtenyt mukaan. Helena piti sormiaan avoimen kansion päällä ja siirsi katsettaan ensin poikaansa, sitten Lauraan.
– Mikä siinä käsirahassa nyt on vikana? hän kysyi.
– Kaikki on kunnossa, äiti, Mikael sanoi nopeasti. – Älä aloita.
– En minä mitään aloita. Minä vain kysyin.
Sari pyöräytti silmiään ja otti lasinsa käteen.
– Hyvänen aika, kohta aivan tavallisesta lauseesta tehdään tragedia. Mitä väliä sillä on, kuka mitäkin maksoi? Hehän ovat perhe.
– Miksi sinä sitten äsken sanoit, että Mikael osti asunnon? Laura kysyi.
– Koska hän hoiti lainaa, juoksi pankeissa, neuvotteli ja keräsi paperit kasaan.
– Minä hoidin sen asuntolainan.
– Ehkä te hoiditte sen yhdessä.
– Sari, mistä sinä nämä asiat oikein tiedät?
– Mitkä asiat?
– Sen, että minä olin muka juuri aloittanut uudessa työssä, että Mikael muka keräsi käsirahan. Ja että hän juoksi pankeissa?
Sari käänsi katseensa veljeensä.