Vaimonne osuuden arvoksi on alustavasti laskettu noin 47 000 euroa. Lisäksi teiltä tullaan vaatimaan elatusapua kahdesta alaikäisestä lapsesta, kolmekymmentäkolme prosenttia tuloistanne. Kanne on jo jätetty. Jäljennös toimitetaan teille väestötietojen mukaiseen osoitteeseen.
Istuin Juhanin työhuoneessa ikkunan vieressä olevassa nojatuolissa. Puristin kämmentä reittä vasten ja kuuntelin, miten mieheni hengitys muuttui raskaaksi puhelimen toisessa päässä.
Se ei johtunut rasituksesta.
Se johtui ymmärryksestä.
Siitä oivalluksesta, ettei hänen niin sanottu puhdas alkunsa ollutkaan lainkaan puhdas.
Siihen oli kirjoitettu numeroita.
Suuria numeroita.
Mikael katkaisi puhelun.
Juhani otti silmälasit rauhallisesti kasvoiltaan ja laski ne pöydälle.
— Odotettavissa oleva reaktio, hän totesi. — Hän soittaa uudelleen tunnin tai parin sisällä. Tällä kertaa hän soittaa sinulle.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin puhelimeni alkoi väristä.
Näytölle ilmestyi Mikaelin nimi.
Hän soitti minulle ensimmäistä kertaa kolmeen päivään.
Kolmeen vuorokauteen hän ei ollut lähettänyt ainoatakaan viestiä. Ei kysynyt lapsista. Ei tiedustellut, missä olimme tai miten pärjäsimme.
Mutta nyt hän soitti.
Vastasin.
— Anna. Hänen äänensä oli muuttunut kokonaan. Siinä ei ollut ylimielisyyttä, ei käskyttävää sävyä, ei sitä sormia napsauttavaa varmuutta. Hän puhui matalalla äänellä ja kiireisesti. — Anna, mitä sinä oikein teet? Mikä asianajaja? Mikä kanne? Mehän voimme puhua tästä normaalisti, aikuisina ihmisinä. Ilman tällaista… ilman oikeutta. Tavataan, istutaan alas ja käydään kaikki läpi. Ehkä minä… ehkä minä menetin malttini. Me voidaan selvittää tämä keskenämme. Mihin juristeja tarvitaan?
Kolme päivää aiemmin hän oli nostanut matkalaukkuni oven viereen.
Hän ei kysynyt, halusinko lähteä.
Hän ei ehdottanut keskustelua.
Hän ei sanonut, että ehkä oli vain hermostunut.
Hän sanoi vain: ”Pakkaa tavarasi.”
Ja minä pakkasin.
Nyt hän halusi ”puhua normaalisti”.
Suoristin kelloni ranneketta.
Katsoin Juhaniin. Hän nyökkäsi ääneti.
— Ei, Mikael. Tästä eteenpäin kaikki hoidetaan asianajajani kautta.
Sitten suljin puhelun.
Juhani nousi, käveli kahvikoneen luo ja painoi nappia.
Tuoreen kahvin tuoksu levisi toimistoon.
Tavallinen työpäivä.
Tavallinen puhelu.
Tavallinen kanne.
Hänelle.
Minulle se oli vallankumous.
Kahdentoista vuoden ajan olin ollut ”ei kukaan”.
Kotiäiti, kokki, pyykkäri ja lastenhoitaja. Kaikki ilmaiseksi. Kaikki ilman sopimusta. Kaikki pelkän luottamuksen varassa.
Ja Mikael oli huuhtonut tuon luottamuksen pois yhtenä aivan tavallisena tiistaina, kun hän asetti matkalaukkuni ulko-oven viereen.
Puhelimeni värisi taas.
Viesti Mikaelilta:
Anna, pyydän, älä vie tätä oikeuteen. En halunnut satuttaa sinua. Annan sinulle rahaa, niin paljon kuin haluat. Älä vain sotke juristeja tähän.
En vastannut.
Laskin puhelimen laukkuuni.
Matkalla takaisin äidin asunnolle katselin bussin ikkunasta ulos.
Yhdellä pysäkillä nainen piti kädestä poikaa, joka oli suunnilleen Eeron ikäinen. Poika kitisi, koska halusi jäätelön.
Tavallista elämää.
Minun elämäni oli jo muuttunut toiseksi.
Äiti oli vastassa ovella.
— No? Mitä hän sanoi?
— Pyysi, että puhuisimme ilman juristeja.
— Näetkö! Äiti levitti käsiään. — Hänhän tuli järkiinsä! Ehkä teidän todella kannattaisi istua alas ja keskustella kaikki selväksi.
— Äiti, hän ei soittanut minulle kolmeen päivään. Kolmeen päivään häntä ei kiinnostanut, missä minä olen tai miten lapset voivat. Hän soitti vasta, kun sai tietää kanteesta. Hän ei pelkää menettävänsä minua. Hän pelkää menettävänsä rahaa.
Äiti vaikeni.
Sinä iltana soitin Sofialle ja pyysin häntä antamaan puhelimen Eerolle.
— Äiti, milloin haet meidät? poika kysyi. Hänen äänensä oli uninen ja loukkaantunut.
— Pian, rakas. Ihan pian.
Kävin makaamaan äidin sängylle.
Katto oli valkoinen, ja nurkassa näkyi pieni naarmu. Se oli ollut siinä siitä asti, kun olin viisitoista.
Äidin asunto ei ollut muuttunut.
Minun elämäni oli kääntynyt päälaelleen.
Puhelimen näyttö syttyi.
Uusi viesti Mikaelilta:
Annan sinulle rahaa, niin paljon kuin pyydät. Älä vain vedä lakimiehiä mukaan.
Hän olisi siis valmis antamaan minulle juuri sen summan, jonka minä vaatisin.
Lain mukaan minulle kuului noin 47 000 euroa.
Mietin, mahtaisiko hänen ”niin paljon kuin pyydät” todella tarkoittaa samaa kuin se, mihin minulla oli oikeus.
Tuskin.
Mutta se ei enää ollut minun ongelmani.
Se oli Juhanin ongelma.
Ja oikeuden.
Kului viikko.
Mikael kirjoitti minulle joka päivä.
Aluksi viestit olivat lyhyitä:
Soita minulle.
Sitten niistä tuli pidempiä:
Anna, miksi meidän pitäisi mennä oikeuteen? Sovitaan tämä itse.
Vähän myöhemmin sävy muuttui taas:
Ymmärrän, että tein väärin. Menetin malttini. Tavataan ja puhutaan kaikki läpi. Olen valmis kompromissiin.
Kompromissiin.
Kolme päivää aiemmin hän oli kantanut matkalaukkuni oven pieleen ja käskenyt minun pakata.
Nyt hän tarvitsi kompromissia.
Minä en vastannut.
Jokainen viesti törmäsi hiljaisuuteen.
Hän saattoi puhua Juhanin kanssa.
Hän saattoi selittää juristille, että oli ollut väärässä.
Hän saattoi tarjota sovintoratkaisuja sille silmälasipäiselle miehelle, joka tunsi avioliittolain ulkoa.
Hänen sosiaalisen median tarinansa katosivat.
Vapaudesta kertovat kuvat poistettiin.
”Laura-täti” ei enää jäänyt yöksi. Sofia kertoi sen minulle.
Mikael alkoi tulla kotiin ajoissa, laittaa lapsille päivällistä ja viedä Eeroa päiväkotiin.
Näytti melkein siltä, että hänestä oli yhtäkkiä tullut sellainen aviomies, jollainen hänen olisi pitänyt olla kaikki nämä vuodet.
Mutta hän ei vaihtanut vanhoja lukkoja takaisin.
Eikä hän antanut minulle avainta.
Minä jäin äidin asuntoon, join sitruunateetä ja laskin.
Kaksitoista vuotta.
Neljä tuhatta kolmesataa kahdeksankymmentä päivää.
Aamiaisia, lounaita ja päivällisiä.
Pyykinpesua, silitystä, siivousta.
Koulua, tanssitunteja, puheterapiaa.
Kaikki ilman palkkaa.
Ilman lomia.
Ilman sairauspoissaoloja.
Ilman kiitosta.
Kun hän päätti, ettei enää tarvinnut minua, hän vain siirsi matkalaukkuni ovelle.
Hän kuvitteli heittävänsä menneisyytensä ulos.
Mutta hänen menneisyytensä osoittautui kalliimmaksi kuin hänen tulevaisuutensa.
Noin 47 000 euroa kalliimmaksi.
Pitäisikö minun sääliä häntä — vai panna hänet maksamaan viimeistä senttiä myöten?