Anna kuitenkin kesti. Hän vakuutti itselleen, että kyse oli vain väliaikaisesta romahduksesta. Että Mikael pääsisi vielä kriisinsä yli, kokoaisi itsensä ja muuttuisi jälleen siksi mieheksi, jonka hän oli joskus tuntenut.
Sitten tuli se päivä.
Anna istui toimistolla ja viimeisteli konseptia suurelle asiakkaalle. Työ piti luovuttaa seuraavana aamuna, ja suunnittelijalta tarvittavat materiaalit olivat saapuneet vasta tuntia aikaisemmin. Hän tiesi jo, ettei pääsisi kotiin ennen myöhäisiltaa.
Seitsemän aikaan puhelin soi.
— No, Mikaelin tyytymätön ääni kuului linjalta. — Kahdeksalta olet kotona. Sami ja Tuomas tulevat käymään. Laitat lihaa ja haet olutta. Menikö perille?
— Mikael, minulla on työ, jonka määräaika on huomenaamulla. En minä pysty…
— Mitä? hänen äänensä madaltui uhkaavasti.
— Tämä on tärkeä projekti. Se on saatava valmiiksi aamuksi. En ehdi kotiin kahdeksaksi.
— Minua ei kiinnosta sinun projektisi! Sinun pitää olla kotona!
Sitten hän katkaisi puhelun.
Anna jäi katsomaan pimeäksi muuttunutta näyttöä. Toimistosta olivat jo kaikki muut lähteneet, ja vain hän istui edelleen koneen ääressä kumartuneena luonnosten ja tiedostojen ylle. Hän yritti saada loppuun työn, joka olisi voinut tuoda toimistolle suuren sopimuksen.
Puoli yhdeksältä puhelin alkoi soida uudestaan.
— Missä sinä oikein lorvit?! Minähän sanoin, että meille tulee tänään vieraita! Mikael karjui.
Anna ei vastannut. Hän kuunteli hiljaa huutoa, solvauksia ja syytöksiä. Hän kuuli, kuinka Mikael nimitti häntä itsekkääksi, väitti ettei hän kunnioittanut miestään ja sanoi hänen olevan kelvoton vaimo.
Lopulta Anna painoi puhelun poikki.
Hän nousi työpisteeltään, keräsi tavaransa laukkuun ja lähti kotiin.
Asunnon ovi oli auki, sillä vieraat seisoivat parvekkeella tupakoimassa. Mikael harppoi olohuoneessa edestakaisin ja selitti käsillään huitojen jotakin ystävilleen. Heti kun hän huomasi Annan, hän syöksähti tätä kohti.
— Missä sinä olet ollut?! Me olemme odottaneet jo kaksi tuntia! Sami ja Tuomas tulivat, eikä täällä ole mitään syötävää!
Anna käveli hänen ohitseen suoraan makuuhuoneeseen. Hän veti vaatekaapista esiin suuren kassin ja alkoi pakata siihen Mikaelin tavaroita: paitoja, farkkuja, sukkia ja alusvaatteita.
— Mitä sinä teet? Mikael pysähtyi oviaukkoon ja seurasi hänen liikkeitään.
Anna ei sanonut mitään. Hän jatkoi järjestelmällisesti. Vaatteiden jälkeen kassiin menivät kirjat, partakone ja muut kylpyhuonetarvikkeet.
— Anna, mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?! Mikaelin ääni koveni.
Hän ei vastannut vieläkään. Hän sulki kassin vetoketjun, nosti sen lattialta ja kantoi eteiseen. Mikael kulki perässä, puhui ja tivasi, mutta Anna ei kuunnellut.
Hän avasi ulko-oven ja laski kassin rappukäytävään. Sitten hän palasi hakemaan seuraavaa erää.
— Anna, oletko sinä tullut hulluksi?! Mikael huusi. — Mitä helvettiä tämä on?!
Parvekkeella keskustelu katkesi. Sami ja Tuomas kurkistivat huoneeseen hämmentyneinä ja uteliaina.
— Pojat, Anna sanoi rauhallisesti, — anteeksi, mutta ilta päättyy nyt. Olkaa hyvä ja lähtekää.
Sami ja Tuomas nappasivat takkinsa kiireesti. He pujahtivat vaivaantuneina ulos ja mutisivat mennessään jotakin siitä, että he taisivat tulla huonoon aikaan ja että palataan asiaan joskus myöhemmin.
Anna jatkoi Mikaelin omaisuuden kantamista ulos. Seuraavaksi menivät kengät, työsalkku ja hänen lempimukinsa, jossa oli entisen työpaikan logo.
— Anna! Mikael tarttui häntä käsivarresta. — Mikä sinua vaivaa? Sano nyt edes jotain!
Anna riuhtaisi kätensä irti ja vei viimeisen kasan tavaroita ovelle. Silloin yksi laukuista lipesi hänen otteestaan ja kolahti rappukäytävän lattialle.