Kun Mikaelin työkavereita tai ystäviä oli tulossa kylään, hän ei enää vaivautunut kysymään, jaksaisiko Anna laittaa ruokaa. Hän vain ilmoitti asian, kuin päätös olisi jo tehty hänen puolestaan.
— Huomenna Joonas ja Niko tulevat käymään. Tee jotain lihaisaa. Ja hae samalla kunnon kakku.
Anna nyökkäsi kuuliaisesti. Ei siksi, että olisi pitänyt siitä, vaan siksi, että rakasti Mikaelia. Hän takertui ajatukseen, että tämä oli vain vaihe. Että mies vielä havahtuisi, muuttuisi takaisin entisekseen ja kaikki asettuisi jälleen paikoilleen.
Mutta muutos kulki aivan toiseen suuntaan.
Eräänä iltana Mikael tuli kotiin synkkänä. Hänen kasvonsa olivat harmaat, ja kädet vapisivat. Hän istahti sohvalle eikä pitkään aikaan sanonut mitään.
— Mitä on tapahtunut? Anna kysyi varovasti.
— Sain potkut, Mikael vastasi matalalla äänellä. — He vain heittivät minut ulos.
— Potkut? Miten niin? Miksi?
— Väittävät, että olisin ottanut lahjuksia. Että olisin sopinut asiakkaiden kanssa alennuksista ja saanut siitä palkkioita. Täyttä järjettömyyttä! Mikael löi nyrkillä pöytään. — Tämä on Antin tekosia. Sen saman nilkin, jonka ohitin silloin ylennyksessä. Hän levitti minusta valheita, eivätkä ne edes tutkineet asiaa kunnolla. Ne vain erottivat minut!
Anna kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hän vakuutti, että kaikki vielä järjestyisi. Mikael löytäisi uuden työn, olihan hänellä kokemusta, osaamista ja kontakteja.
Kuukaudet kuitenkin kuluivat, eikä työtä löytynyt. Mikaelia ei palkattu minnekään. Huhut olivat levinneet nopeasti koko alalle, ja hänen hakemuksensa päätyi hylättyjen pinoon heti, kun rekrytoijat näkivät hänen nimensä.
Lopulta Annan oli pakko ryhtyä etsimään töitä. Kahden vuoden tauon jälkeen se osoittautui lähes mahdottomaksi. Viimein hän pääsi pieneen toimistoon junior-kreatiiviksi — samaan tehtävään, jossa hän oli ollut kahdeksan vuotta aiemmin. Palkka oli vain neljäsosa siitä, mitä hän oli ennen ansainnut.
Mikael puolestaan muuttui päivä päivältä vieraammaksi. Hän alkoi juoda. Ensin vain iltaisin, sitten jo keskellä päivääkin. Hän raivosi Annalle pienimmästäkin syystä. Milloin Anna tienasi liian vähän, milloin ruoka oli pahaa, milloin asunto oli muka likainen.
— Minä elätin sinua! Annoin sinulle kaiken! Ja tässäkö on kiitos? hän karjui. — Et sinä pysty edes pitämään perhettä pystyssä!
Anna teki kahdentoista tunnin työpäiviä, yritti rakentaa vanhoja suhteitaan uudelleen ja kuroa menetettyjä vuosia umpeen. Kotona häntä odottivat kuitenkin likaiset astiat, tyhjä jääkaappi ja humalainen mies, joka vaati aina vain lisää.
Pahinta oli se, ettei Mikael edes yrittänyt hakea töitä. Hän istui päivät pitkät internetissä ja suunnitteli kostoa Antille. Hän luki keskustelupalstoja, joilla puhuttiin hänen entisestä työpaikastaan, kirjoitti nimettömiä ilmoituksia verottajalle ja etsi kuumeisesti jotakin raskauttavaa.
— Minä vielä tuhoan hänet, Mikael mutisi tuijottaessaan kannettavan näyttöä. — Näytän kaikille, millainen mies hän oikeasti on.
— Mikael, Anna yritti sanoa pehmeästi, — ehkä sinun kannattaisi keskittyä työnhakuun. Tiedän muutaman yrityksen, joissa voisi olla…
— Ole hiljaa! Mikael ärähti. — Sinä et ymmärrä mitään! Ensin minä hoidan tämän rotan, ja sitten…
Mutta sitä “sitten” ei koskaan tullut.
Öisin Anna itki kylpyhuoneessa, jotta Mikael ei kuulisi. Hän itki uupumusta, nöyryytystä ja sitä, että mies, jota hän oli rakastanut, oli muuttunut ilkeäksi, epäoikeudenmukaiseksi ja täysin vieraaksi ihmiseksi.