Vaatteet levisivät pitkin rappukäytävää, ja Mikaelin kannettava oli vähällä luiskahtaa portaisiin. Mikael syöksähti heti perään, keräsi tavaroita hätäisin käsin ja huusi samalla, että Anna oli menettänyt järkensä, ettei hän saanut tehdä näin, että asunto oli myös hänen kotinsa.
Anna seisoi oviaukossa liikkumatta.
— Huomenna jätän avioerohakemuksen, hän sanoi hiljaa.
— Mitä?
— Menen aamulla asianajajan luo. Laitan eron vireille.
— Anna, et sinä voi… Me olemme perhe! Minä rakastan sinua! Minulla on vain ollut vaikea vaihe…
— Se vaikea vaihe on kestänyt kaksi vuotta, Anna vastasi. — Enkä minä aio enää elää sen keskellä.
— Mutta minne minä menen? Minulla ei ole rahaa eikä työtä…
— Se ei ole enää minun ongelmani.
— Anna, ole kiltti. Me voimme puhua tästä. Minä muutun, etsin töitä, korjaan kaiken…
— Hyvästi, Mikael.
Hän sulki oven lujasti ja jäi nojaamaan siihen selkä vasten puuta. Käytävästä kuului vielä pitkään Mikaelin ääni: ensin huutoa, sitten anelua, lopulta uhkauksia. Vähitellen sanat murenivat epäselväksi mutinaksi, askeleet loittonivat ja taloon laskeutui hiljaisuus.
Anna käveli kylpyhuoneeseen, avasi hanan ja antoi veden juosta. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen kyyneleet eivät nousseet surusta, vaan valtavasta helpotuksesta.
Seuraavana päivänä hän teki juuri niin kuin oli sanonut. Hän kävi lakimiehen luona ja pani avioeron vireille. Viikkoa myöhemmin se konsepti, jonka hän oli saanut valmiiksi tuona samana yönä, toi toimistolle sen historian suurimman sopimuksen. Esimies kutsui hänet huoneeseensa ja tarjosi hänelle art directorin paikkaa.
Mikael ei silti kadonnut heti hänen elämästään. Kuukausien ajan mies yritti palata. Hän soitti, lähetti viestejä ja ilmestyi odottamaan Annan työpaikan lähettyville. Hän lupasi muuttua, vakuutti hankkivansa töitä ja vannoi olevansa taas se mies, johon Anna oli kerran rakastunut.
Mutta Anna muisti liian hyvin sen illan. Hän kuuli yhä mielessään puhelimesta kajahtaneen äänen: “Missä sinä luuhaat?” Hän muisti vuodet, joihin oli mahtunut nöyryyttämistä, painostusta ja kunnioituksen puutetta.
Vähitellen hän ymmärsi, ettei vanhaa Mikaelia enää ollut. Ehkä sellaista miestä ei ollut koskaan ollutkaan. Ehkä hän oli vain pitänyt kasvoillaan naamaria, joka putosi pois silloin, kun raha ja valta osuivat hänen käsiinsä.
Vuosi eron jälkeen Anna osti pienen asunnon keskustasta. Hän eteni urallaan ja sai ylennyksen. Aikanaan hän tutustui mieheen, joka kysyi hänen mielipidettään, halusi kuulla hänen työstään eikä koskaan korottanut hänelle ääntään.
Mikael puolestaan ei enää löytänyt kunnollista työpaikkaa. Viimeisen kerran Anna kuuli hänestä yhteisten tuttavien kautta: mies teki lähetin töitä pienessä yrityksessä ja hautoi yhä kostoa entiselle kollegalleen.
Anna ei enää itkenyt öisin. Hän ei myöskään katunut sitä iltaa, jolloin hän oli pitkien vuosien jälkeen ensimmäistä kertaa asettanut oman elämänsä Mikaelin oikkujen edelle.
Joskus, kulkiessaan entisen kotitalonsa ohi, hän ajatteli sitä Mikaelia, jota oli joskus rakastanut. Suru ei kuitenkaan enää kohdistunut menetettyyn avioliittoon. Häntä suretti vain se, miten paljon ihminen saattoi muuttua. Miten raha ja valta saattoivat tehdä rakastavasta aviomiehestä tyrannin, ja miten niiden menettäminen saattoi muuttaa hänet katkeraksi häviäjäksi.
Anna ei kuitenkaan aikonut enää uhrata itseään toisen kunnianhimon, pelkojen tai alemmuudentunteen vuoksi. Hän oli oppinut antamaan arvoa itselleen. Se oli koko tarinan tärkein opetus.
Varhaisen illan hämärässä Anna käveli kaupungin halki kohti uutta kotiaan. Siellä häntä odottivat lämmin ateria, hyvä kirja ja rauha. Siellä kukaan ei huutanut, vaatinut eikä painanut häntä alas.
Siellä hän oli viimein vapaa.