— Missä sinä oikein luuhaat?! Sanoinhan, että meille tulee tänään vieraita! — aviomies karjui puhelimeen.
Anna ei kuitenkaan enää välittänyt. Hän painoi puhelun poikki sanaakaan lisää sanomatta ja alkoi kerätä tavaroitaan laukkuun.
Hänen mieleensä nousi kirkkaana se päivä, jolloin Mikael oli palannut kotiin leveä hymy kasvoillaan ja samppanjapullo kainalossaan. Siitä oli neljä vuotta. Silloin he nauroivat vielä yhdessä keittiössä, silloin Mikael suuteli häntä joka aamu ennen töihin lähtöä, ja silloin Anna uskoi yhä, että he olivat puolisoita — kaksi ihmistä samalla puolella — eivät isäntä ja palvelija.
— Anna, et arvaa ikinä! — Mikael oli huutanut jo eteisestä ja pyörittänyt häntä olohuoneen lattialla niin, että Anna oli nauranut ja painautunut hänen olkapäätään vasten. — Minut nimitettiin osastopäälliköksi! Ymmärrätkö? Päälliköksi! Peruspalkka nousee, ja lisäksi saan osuuden osaston tuloksesta. Se on melkein kolme kertaa enemmän kuin ennen!
Anna oli iloinnut vilpittömästi. Mikael oli tavoitellut ylennystä pitkään: hän oli tehnyt iltoja, opiskellut, käynyt koulutuksissa ja kantanut töitä kotiinkin. Hän oli todella ansainnut sen. Tuolloin Annasta tuntui, että heidän elämänsä lähtisi vihdoin kunnolla parempaan suuntaan.
Ensimmäiset kuukaudet näyttivätkin siltä. Mikael oli kuin toinen ihminen, säteilevä ja huomaavainen. Hän toi Annalle lahjoja, vei hänet ravintoloihin ja puhui tulevaisuudesta innostuneena. He suunnittelivat lomaa Italiaan, haaveilivat lapsista ja suuremmasta asunnosta. Myös Annan oma työura oli nousussa: mainostoimistossa hänen projektinsa palkittiin yksi toisensa jälkeen, ja asiakkaat pyysivät nimenomaan häntä vetämään kampanjoitaan.
Vähitellen ilmapiiri kuitenkin muuttui. Mikael jäi yhä useammin toimistolle pitkiksi illoiksi, eikä hän enää kysellyt Annan kuulumisia samalla tavalla kuin ennen. Noin puoli vuotta ylennyksen jälkeen hän ilmoitti äkkiä aivan kuin asia olisi ollut itsestään selvä:
— Anna, mihin sinä oikeastaan tarvitset sitä työtä? Ajattele nyt itsekin. Minä tienaan jo hyvin ja pystyn elättämään perheen. Sinä voisit keskittyä kotiin, itseesi, kaikkeen sellaiseen. On vähän noloa, kun kollegat kysyvät, mitä vaimoni tekee, ja minun täytyy selittää, että hän puuhailee joidenkin mainosten parissa.
— Puuhailee mainosten parissa? — Anna ei ensin edes ymmärtänyt, oliko mies tosissaan vai vitsailiko. — Mikael, minä olen johtava asiantuntija. Minulla on kahdentoista ihmisen tiimi ja omat projektit, joista vastaan.
— Entä sitten? — Mikael kohautti olkapäitään. — Rahasta meillä ei enää ole pulaa. Miksi sinun pitäisi väsyttää itseäsi sillä hermoilulla ja stressillä? Kotona voisit olla kuningatar etkä mikään luova toimistotyöläinen.
Anna ajatteli ensin, että Mikael oli vain uupunut ja että puhe menisi ohi. Mutta aihe palasi uudelleen ja uudelleen. Mikael hoki, etteivät menestyvien miesten vaimot yleensä käy töissä ja että Annan ura oli hänen oman vastuunsa rinnalla lähinnä leikkiä.
— Minä elätän tämän perheen! — hän toisti. — Mitä sinä muka teet? Leikit kuvilla ja iskulauseilla?
Anna vastusti kuukausia. Hän yritti selittää, että työ oli hänelle tärkeää, ettei kyse ollut vain palkasta vaan myös omanarvontunnosta, osaamisesta ja elämästä kodin ulkopuolella. Mikael ei kuunnellut. Hänen vaatimuksensa muuttuivat koko ajan kovemmiksi, ja samalla heidän välinsä jäähtyivät päivä päivältä.
Lopulta Anna murtui. Hän jätti irtisanomisilmoituksen, hyvästeli tiiminsä ja luopui projekteista, jotka olivat tuntuneet hänestä melkein omilta lapsilta. Kotiin palatessaan hän kantoi mukanaan tyhjyyttä, jota Mikael ei joko huomannut tai ei halunnut huomata.
— Huomaatko, miten hyvä näin on, — Mikael sanoi sinä iltana, kun Anna odotti häntä ensimmäistä kertaa valmiin päivällisen kanssa. — Nyt sinä olet oikea vaimo.
Mutta tuo “oikean vaimon” osa osoittautui katkeraksi nimikkeeksi. Mikael alkoi päivä päivältä kohdella häntä enemmän kuin palkattua henkilökuntaa. Hän ei pyytänyt, hän määräsi. Eikä hän kiittänyt vaivannäöstä, vaan piti Annan tekemää työtä kodissa itsestäänselvyytenä.