— Mutta minäkin olen muuttunut. Enkä aio enää palata entiseen.
Anna hymyili. Se oli ensimmäinen aito hymy pitkään aikaan, lämmin ja vapaa. Sitten hän jatkoi matkaansa. Hoikkana, hauraan näköisenä, kauniina. Samana naisena, jota oli kolme vuotta kutsuttu lehmäksi ja typerykseksi. Samana naisena, joka oli lopulta löytänyt itsestään voiman lähteä.
Mikael jäi jäljelle. Suureen asuntoon, jossa vallitsi nyt outo hiljaisuus. Ei ollut enää ketään, jota painaa alas. Ei ketään, jota ”kasvattaa”. Ei ketään, jolle osoittaa omaa ylemmyyttään.
Jonkin ajan kuluttua hän löysi uuden naisen. Nuoren, iloisen ja suorasukaisen. Ensimmäisen kuukauden tämä nauroi hänen vitseilleen. Toisena kuukautena hän sanoi Mikaelia töykeäksi. Kolmantena hän paiskasi oven kiinni perässään ja lähti.
Sen jälkeen tuli toinen. Ja sitten vielä yksi. Kaikki he poistuivat ennen pitkää. Heti kun Mikael alkoi jälleen ”opettaa” heitä elämään.
— Mikä naisia nykyään vaivaa? hän valitti Juhanille. — Loukkaannutaan joka sanasta! Eihän mitään voi enää edes vitsillä sanoa!
Juhani ei vastannut. Mitä siihen olisi voinut sanoa? Että Mikael oli itse hajottanut oman elämänsä? Että nöyryyttäminen ei ole rakkautta? Että suhdetta ei rakenneta pilkan ja loukkausten varaan?
Mikael ei olisi ymmärtänyt. Hänen mielestään kyse oli vain huumorista. Tavasta pönkittää itseään. Keinosta näyttää, kuka määrää. Hän ei käsittänyt, että jokainen ”typerys” ja jokainen ”lehmä” oli kuin naula heidän avioliittonsa arkkuun.
Anna sen sijaan ymmärsi. Juuri ajoissa. Silloin, kun hänellä oli vielä voimia lähteä. Silloin, kun jossain syvällä eli yhä usko siihen, että hän ansaitsi enemmän kuin olla miehensä ”vitsien” maalitaulu.
Ja hän oli oikeassa.
Vuotta myöhemmin Anna tapasi ihmisen, joka kutsui häntä auringokseen. Miehen, joka ihaili hänen kykyään saada yhteys lapsiin. Miehen, joka sanoi hänen olevan kaunis aamulla ja illalla, meikattuna ja ilman meikkiä.
He menivät naimisiin. Hiljaisesti, ilman suurta juhlapöytää ja turhaa loistoa. Paikalla olivat vain kaikkein läheisimmät. Juhani oli todistajana.
— Oletko onnellinen? hän kysyi.
Anna katsoi häntä ja hymyili rauhallisesti.
— Tiedätkö, mikä tässä on kaikkein ihmeellisintä? Olen unohtanut, miltä tuntuu pelätä sanovansa jotain väärin. Olen unohtanut, millaista on odottaa seuraavaa loukkausta. Kävi ilmi, että elämä voi olla toisenlaista. Että voi vain elää.
Mikael taas jäi yksin. Omien ”vitsiensä” kanssa, joille kukaan ei enää nauranut. Sen ajatuksen kanssa, että naiset piti pitää kurissa. Sen varmuuden kanssa, että toisen alentaminen oli täysin tavallista.
Joskus hän muisteli Annaa. Hiljaista, sopeutuvaa, kaiken nielevää Annaa. Täydellistä vaimoa, niin hän oli ennen ajatellut. Naista, joka laittoi ruokaa, pesi pyykit ja siivosi kodin. Naista, joka vaikeni, kun häntä loukattiin. Naista, joka itki hiljaa, ettei häiritsisi ketään.
Vasta nyt, kun Anna ei enää ollut hänen vierellään, Mikael tajusi jotakin. Anna ei ollut koskaan ollut heikko eikä alistunut. Hän oli kerännyt voimia. Päivä päivältä, sana sanalta. Sitä hetkeä varten, jolloin hän voisi sanoa: riittää. Ja lähteä. Lopullisesti.
Mutta silloin oli jo liian myöhäistä.
”Lehmä” olikin ihminen. ”Typerys” olikin viisas nainen. Ja se, joka oli pitänyt itseään tilanteen herrana, jäi lopulta tyhjin käsin.