— Mennään.
— Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi? Mikael ponkaisi pystyyn. — Hän on minun vaimoni!
— Vaimo, jota sinä nöyryytät kaikkien edessä.
— Tämä ei kuulu teille. Nämä ovat meidän perheasioitamme! Anna, minä sanoin että istut alas. Heti.
Anna pysähtyi kuin seinään. Vuosien aikana opittu tottelevaisuus veti häntä yhä takaisin. Kolme vuotta oli tehnyt tehtävänsä.
— Anna, Maria sanoi ja tuli hänen viereensä. — Tule meidän mukaamme. Saat nukkua meillä yön.
— Oletteko te kaikki menettäneet järkenne? Mikaelin kasvot lehahtivat punaisiksi. — Tämä on minun kotini ja minun vaimoni. Anna ei lähde täältä mihinkään!
— Lähden, Anna sanoi hiljaa.
Huoneessa tuli aivan äänetöntä. Hän kohotti katseensa ja katsoi miestään suoraan.
— Minä jätän sinut, Mikael.
— Mitä? Sinäkö? Minne sinä muka menet, typerys? Eihän sinulla ole mitään!
— Minulla on itseni. Se riittää.
— Kuka sinua muka kaipaisi? Kolmekymppinen, lihonnut ja kulahtanut! Olen sietänyt sinua vain säälistä.
— Kiitos, että sanoit sen ääneen.
Anna kääntyi ja lähti eteistä kohti. Mikael seurasi perässä.
— Odota! Oletko sinä tosissasi? Jonkin vitsin takia?
— Ne eivät ole vitsejä, Mikael. Se on alistamista.
— Älä nyt viitsi. Minähän rakastan sinua!
— Et rakasta. Sinä rakastat sitä, että saat painaa minua alas. Se on aivan eri asia.
— Ja minne sinä sitten menet? Äitisi luo maalleko? Lypsämään lehmiä?
— Vaikka niin. Lehmät eivät sentään hauku minua.
Hän puki takin ylleen. Sormet vapisivat, mutta vetoketju meni lopulta kiinni.
— Anna, älä tee mitään tyhmää! Mikaelin ääneen ilmestyi äkkiä pelko. — Puhutaan tästä. Minä lupaan, etten enää tee niin.
— Teet kuitenkin. Sinä et osaa olla muuten.
— Opettelen!
— Et. Hyvästi, Mikael.
Anna astui ulos. Juhani ja Maria seurasivat häntä. Mikael jäi eteiseen seisomaan. Ensin hän oli raivoissaan, sitten hänen ilmeensä muuttui hämmentyneeksi. Lopulta hän palasi olohuoneeseen vieraiden luo. Kaikki istuivat hiljaa, katseet pöydässä, kukaan ei tiennyt mitä sanoa.
— Kyllä hän takaisin tulee, Mikael ilmoitti varmana. — Minne hän muka menisi? Yöpyy ystävättären luona ja matelee sitten kotiin. Niin ne naiset tekevät.
Mutta Anna ei tullut takaisin. Ei seuraavana päivänä, ei viikon kuluttua eikä kuukaudenkaan päästä.
Aluksi Mikael raivosi. Hän soitti yhä uudelleen ja vaati Annaa palaamaan. Sitten ääni muuttui anovaksi. Hän lupasi parantua, lähetti kukkia työpaikalle ja ilmestyi koulun pihalle odottamaan. Anna käveli hänen ohitseen sanomatta sanaakaan.
Kolmen kuukauden jälkeen Anna jätti avioerohakemuksen. Ensin hän asui Marian ja Juhanin luona, myöhemmin hän vuokrasi itselleen huoneen. Se oli pieni ja vanhassa talossa, mutta se oli hänen omansa. Paikka, jossa kukaan ei kutsunut häntä lehmäksi.
— Miten sinulla menee? Juhani kysyi, kun he tapasivat puolen vuoden kuluttua.
— Opettelen elämään alusta. Opettelen katsomaan peiliin näkemättä siellä rumilusta. Opettelen syömään ajattelematta, että olen lehmä. Se on vaikeaa. Mutta onnistuu vähitellen.
— Mikael kyseli sinusta.
— Älä. En halua tietää hänestä mitään.
— Hän on muuttunut.
— Ehkä.