— Tee jotakin, Maria kuiskasi terävästi.
Juhani nousi pöydästä.
— Käyn haukkaamassa raitista ilmaa, hän sanoi muille, vaikka suuntasi suoraan käytävään.
Hän löysi Annan kylpyhuoneesta. Nainen seisoi lavuaarin reunasta puristaen, hartiat pienesti vapisten. Itku ei kuulunut, mutta se näkyi kaikkialla: poskille levinneessä ripsivärissä, suttaantuneessa huulipunassa, kasvojen kalpeudessa. Mikael oli saanut tahtonsa läpi. Anna näytti juuri niin rikkinäiseltä kuin tämä oli halunnutkin.
— Anna… miten sinä voit? Juhani kysyi hiljaa.
Anna säpsähti, pyyhkäisi silmiään hätäisesti ja yritti oikaista ryhtiään.
— Ei tässä mitään. Peseydyn vain ja tulen takaisin.
— Miksi sinä annat hänen kohdella sinua noin?
Anna kääntyi häneen päin. Katseessa oli väsymystä, jota ei peittänyt enää mikään.
— Minne minä muka menisin? Minulla ei ole mitään omaa. Asunto on hänen, auto on hänen. Olen opettaja, palkka on mitä on. Vanhempani asuvat maalla ja sinnittelevät itsekin juuri ja juuri. Jos palaan heidän luokseen, siitä tulee häpeä koko kylälle.
— Ei se ole häpeä.
— Heille se on. He naittivat minut kaupunkilaiselle, hyvin toimeentulevalle miehelle. Äiti on kehunut kaikille, miten hyvä aviomies minulla on. Mitä minä sanon heille? Että hän kutsuu minua lehmäksi?
— Onko hän aina ollut tuollainen?
Anna pudisti päätään.
— Ensimmäinen vuosi oli kuin satua. Kukkia, lahjoja, kauniita sanoja. Hän kantoi minua kuin kalleinta aarretta. Sitten se alkoi pienistä asioista. Ensin keitin ruoan hänen mielestään väärin. Sitten pukeuduin kuulemma kuin maalaisjuntti. Sen jälkeen olin tyhmä. Ja siitä se vain kasvoi. Nyt hän nolaa minut jo vieraiden edessä, ja kotona…
Hän vaikeni kesken lauseen.
— Mitä kotona? Lyökö hän sinua?
— Ei. Pahempaa. Hän vaikenee. Saattaa olla viikon puhumatta minulle sanaakaan, aivan kuin minua ei olisi olemassakaan. Sitten hän yhtäkkiä räjähtää jostain mitättömästä: astiat on pesty väärin, tohvelit ovat väärässä paikassa. Hän sanoo, etten kelpaa mihinkään, ettei kukaan tarvitse minua ja että hän pitää minut luonaan vain säälistä.
— Anna, tuo on sairasta puhetta. Sinä olet kaunis ja fiksu ihminen.
— En minä enää tiedä, millainen olen. Kun katson peiliin, näen sen, mitä hän minusta sanoo. Lehmän. Idiootin. Ruman naisen. Ehkä hän on oikeassa.
Olohuoneesta kantautui Mikaelin kovaääninen nauru.
— Ja sängyssäkin hän on kuin halko! Makaa vain paikallaan ja tuijottaa kattoon kuin laskisi lampaita!
Annan kasvot valahtivat harmaiksi. Juhanin kädet puristuivat nyrkkiin.
— Nyt riittää. Sinä lähdet täältä. Minä vien sinut pois.
— Minne?
— Minne haluat. Vanhempiesi luo, ystävälle, hotelliin. Sano vain paikka.
— Hän ei päästä minua.
— Se ei ole hänen päätettävissään.
He palasivat olohuoneeseen. Mikael oli ehtinyt juoda jo selvästi liikaa ja oli juuri kertomassa seuraavaa “hauskaa” tarinaa vaimostaan.
— Kuvitelkaa, eilen hän etsi silmälasejaan tunnin! Ja ne olivat koko ajan hänen päässään! Mikä ääliö!
— Me lähdemme, Juhani sanoi.
Mikaelin ilme synkkeni.
— Minne muka?
— Vien Annan pois.
— Hän ei lähde yhtään mihinkään. Anna, istu alas!
Anna otti vaistomaisesti askeleen takaisin pöytää kohti. Juhani tarttui häntä kädestä.