— Anteeksi tuosta lehmästäni! Se ahmii taas kuin viimeistä päivää! Mikaelin ääni halkaisi juhlatunnelman kuin laukaus.
Anna jähmettyi haarukka kädessään. Salaatti jäi roikkumaan ilmaan eikä koskaan päätynyt lautaselle. Hän oli laiha ja hentoinen, tuskin viittäkymmentä kiloa, ja istui miestään vastapäätä tuntien, kuinka kaikkien katseet porautuivat häneen.
Juhani vetäisi kuohuviiniä väärään kurkkuun. Hänen vaimonsa Maria avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet ulos. Pöydän ylle laskeutui sellainen hiljaisuus, jossa jopa hengittäminen tuntui sopimattomalta.
— Mikael, mitä sinä oikein puhut? Juhani sai ensimmäisenä äänensä takaisin.
— Mitä sitten? Eikö totuutta saa sanoa? Mikael nojautui tuolinsa selkänojaan tyytyväisenä siihen, millaisen vaikutuksen oli saanut aikaan. — Minun typerykseni on taas kerännyt ylimääräistä. Hänen kanssaan hävettää näyttäytyä missään.
Anna istui kasvot punaisina. Ei niinkään häpeästä, vaan kivusta. Kyyneleet polttelivat silmissä, mutta hän nieli ne totutusti takaisin. Kolmen avioliittovuoden aikana hän oli oppinut sen. Ensin hän oli itkenyt. Sitten hän oli lakannut. Mitä hyötyä siitä muka oli?
— Älä nyt viitsi, Mikael, Pekka yritti pöydän toisesta päästä epävarmasti keventää tunnelmaa. — Annahan on kaunis nainen.
— Kaunis? Mikael purskahti nauruun. — Oletko nähnyt häntä ilman meikkiä? Pelkkä hirvitys! Joskus aamulla herään ja mietin, kuka tuo vieressä makaava oikein on. Mistä se on siihen ilmestynyt?
Joku naurahti hermostuneesti. Toinen tuijotti lautastaan kuin olisi löytänyt siitä äkkiä jotakin äärimmäisen kiinnostavaa. Anna nousi seisomaan. Hitaasti ja varovasti, aivan kuin pelkäisi hajoavansa palasiksi.
— Käyn vessassa, hän sanoi hiljaa ja poistui huoneesta.
— Loukkaantui! Mikael hymähti tyytyväisenä. — Kohta se palaa takaisin ja mököttää aamuun asti. Naiset täytyy pitää kurissa.
Juhani katsoi ystäväänsä eikä ollut tuntea tätä samaksi ihmiseksi. He olivat olleet kavereita koulusta saakka, viisitoista vuotta. Mikael oli aina ollut iloinen seuramies, porukan keskipiste. Kun hän oli mennyt naimisiin Annan kanssa, kaikki olivat olleet aidosti iloisia. He näyttivät täydelliseltä parilta. Anna oli lempeä ja hiljainen, suurisilmäinen, ruskeakatseinen. Mikael taas varma itsestään, menestynyt ja näkyvä.
Mutta jokin oli alkanut mennä vinoon. Aluksi ne olivat muka vitsejä. Mikael kutsui vaimoaan muiden kuullen ”pikku hölmökseni”, ”tyhjäpääksi” ja ”toivottomaksi tapaukseksi”. Muut nauroivat vaivautuneesti. Perhehuumoria, minkäs teet. Sitten sävy muuttui raskaammaksi.
”Minun lehmäni hotkaisi taas kakun!” hän oli kerran kuuluttanut koko ravintolalle, kun Anna oli tilannut jälkiruoan.
”Antakaa anteeksi, hän ei osaa laittaa ruokaa!” Mikael oli pahoitellut vieraille illallista, joka todellisuudessa oli ollut erinomainen.
”Mitä häneltä voi odottaa? Pääsi opinnoistaan jotenkin läpi ja tekee töitä pikkupalkalla!” hän oli sanonut naisesta, joka oli valmistunut erinomaisin arvosanoin ja työskenteli alakoulun opettajana.
Maria tönäisi miestään kyynärpäällä.