Ja samalla jokin murtui lopullisesti. Se hauras luottamuksen silta, jonka varaan tavallinen avioliitto rakentuu, romahti hetkessä ja hajosi teräviksi sirpaleiksi. Mikael, mies jonka olisi pitänyt seistä hänen rinnallaan, oli juuri puolustellut varkautta. Hän oli antanut oikeutuksen sille, että hänen äitinsä oli kajonnut Annan omaisuuteen rahoittaakseen laiskan veljen oikkuja.
– Perhe? Anna nousi hitaasti tuolilta. Yllättäen hänen olonsa oli täysin tyyni. Kaikki kuohunta oli kadonnut, ja sen tilalle oli tullut kylmä, kirkas päättäväisyys. – Perhe ei varasta toisiltaan avaimia, Mikael. Perhe ei väärentele allekirjoituksia sopimuksiin. Eikä perhe kuittaa halpamaisuutta sillä, että ”olemmehan me sukua”.
Hän kääntyi kohti Mariaa. Tämä seisoi kädet voitonriemuisesti rinnalle ristittyinä, selvästi varmana siitä, että poika oli valinnut hänen puolensa.
– Huomenna palautatte minulle sen asunnon avaimet. Vuokralaisille annoin kolme päivää aikaa lähteä. Jos he eivät muuta pois, soitan poliisille, ja sitten saatte selittää petosta koskevaa asiaa viranomaisille. Kaikki rahat, jotka olette viimeisen puolen vuoden aikana ottaneet, maksatte minulle takaisin viimeistä senttiä myöten. Lasken summan alueen normaalin vuokratason mukaan. Lisäksi maksatte kokonaan veden ja sähkön laskut. Ellei rahoja kuulu kuun loppuun mennessä, vien asian oikeuteen. Minulla on vuokralaisen tiedot, ja hän antaa varmasti mielellään lausunnon teitä vastaan, jotta ei itse joudu osalliseksi tähän.
Maria kalpeni. Hänen itsevarmuutensa suli silmissä. Hän avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta sanat eivät tulleet ulos. Hän ymmärsi viimein, ettei Anna uhkaillut tyhjää.
– Anna, oletko sinä menettänyt järkesi? Mitä oikeuksia? Oman miehesi äitiä vastaan? Mikael ponkaisi pystyyn ja yritti tarttua vaimoaan kädestä, mutta Anna väisti terävästi.
– Hän ei ole minun äitini. Hän on nainen, joka varasti minulta, Anna sanoi katsoen miestään suoraan silmiin. – Ja sinä olet ihminen, joka salli sen tapahtua ja vielä väitti sitä normaaliksi.
– Anna, lopeta nyt, Mikael yritti pehmentää ääntään ja puhua sovittelevammin. – Sovitaan niin, että äiti pyytää anteeksi, maksaa nuo laskut ja unohdetaan koko juttu. Et kai sinäkään oikeasti kuvittele, että hän pystyy palauttamaan niitä vuokrarahoja. Tuomas on jo käyttänyt ne. Miksi hajottaa avioliitto jonkin yksiön takia?
– En minä hajota avioliittoa, Mikael. Sitä ei enää ole, Anna vastasi.
Hän veti vihkisormuksen pois nimettömästään ja laski sen pöydälle puhelimen viereen. Metallin hiljainen kilahdus pöytälevyä vasten kuulosti huoneessa käsittämättömän kovalta.
– Pakkaan tavarani ja menen pariksi päiväksi vanhempieni luo. Sinulla on keskiviikkoon asti aikaa kerätä omasi ja muuttaa pois. Äitisi luo, Tuomaksen luo, ihan minne tahansa. Se ei kiinnosta minua. Asunnon jakaminen hoidetaan oikeuden kautta. Minun rahojani on tässä kiinni seitsemänkymmentä prosenttia, ja kaikki vanhemmiltani tulleet siirrot ovat dokumentoituina. Avioerohakemuksen teen itse.
– Eron takia? Jonkin asunnon takia? Maria kirkaisi ja painoi käden rinnalleen. – Sinä olet aina ollut rahanahne ilkimys! Minun Mikaelini teki vuoksesi kaiken, ja sinä ajat hänet kadulle muutaman euron tähden!
Anna ei vaivautunut vastaamaan. Hän kääntyi sanaakaan sanomatta, meni eteisen kautta makuuhuoneeseen, otti kaapin ylähyllyltä matkakassin ja alkoi järjestelmällisesti pudottaa sinne vaatteitaan. Mikael seisoi makuuhuoneen oviaukossa avuttoman ja hämmentyneen näköisenä. Hän mutisi, että Anna liioitteli, että tämä katuisi aamulla sanojaan ja että asioista piti puhua rauhassa.
Mutta Anna tiesi, ettei katumusta tulisi. Hän tilasi taksin, veti takin ylleen ja poistui asunnosta kääntymättä katsomaan taakseen, vaikka keittiöstä kantautuivat Marian valittavat huokaukset ja loukkaantuneet voivottelut.
Keskiviikkoiltana Anna meni, kuten oli ilmoittanutkin, omaan yksiöönsä. Vuokralainen Antti oli ilmeisesti tajunnut tilanteen vakavuuden, sillä hän oli lähtenyt ja jättänyt avaimet postilaatikkoon. Asunnossa leijui tunkkainen tupakansavu, ja se kaipasi perusteellista siivousta, mutta se oli jälleen hänen. Vain hänen.
Anna odotti lukkoseppää. Puolessa tunnissa vanhat lukot vaihdettiin uusiin, kunnollisiin ja turvallisiin. Kun hän sai käteensä kiiltävät avaimet, hän sulki oven, kokeili lukkoa vielä kerran ja astui sitten ulos kadulle.
Ilta oli viileä. Kaupunki otti hänet vastaan katuvalojen kellertävällä loisteella ja kasvoja vasten osuvalla raikkaalla tuulella. Taskussa puhelin värähti. Näytöllä näkyi tilisiirto Marialta: ensimmäinen osa vuokrarahoista sekä täysi korvaus vesi- ja sähkölaskuista. Ilmeisesti ajatus todellisesta rikosasiasta tai oikeusprosessista oli painanut enemmän kuin äidillinen hellyys nuorempaa, toimettomaksi heittäytynyttä poikaa kohtaan.
Sen alapuolella odotti Mikaelin viesti. Hän pyysi tapaamista ja keskustelua, koska ”äiti oli ymmärtänyt kaiken” ja heidän pitäisi vielä pelastaa avioliittonsa.
Anna pyyhkäisi ilmoituksen pois avaamatta viestiä ja lukitsi näytön. Mitään pelastettavaa ei ollut enää jäljellä.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hengitti vapaasti, koko keuhkoillaan. Sisällä tuntui keveys, jota hän ei ollut osannut edes kaivata, ja sen rinnalla hiljainen varmuus tulevasta. Hänellä oli oma asunto, oma työ ja ennen kaikkea itsekunnioitus, jota hän ei ollut antanut kenenkään tallata alleen.
Ja sen yksiön remontin hän tekisi aivan varmasti. Nyt kukaan ei enää seisoisi hänen tiellään.