– Me Mikaelin kanssa ajattelimme laittaa vähän illallista, hän jatkoi kääntyen miniäänsä kohti salaattikulho käsissään. – Mutta voi hyvänen aika, miten kalpea sinä olet. Tuliko töissä jotakin ikävää?
Anna ei vastannut heti mitään. Hän riisui kenkänsä rauhallisesti, asetti ne täsmällisesti hyllylle ja asteli vasta sitten keittiöön. Mikael istui pöydän ääressä ja selasi puhelintaan, kuin koko maailmassa ei olisi mitään tavallisesta poikkeavaa.
– Ongelma ei ole töissä, Maria, Anna sanoi ja veti tuolin esiin. Hän istuutui miestään vastapäätä. – Ongelma on meidän perheessämme.
Hänen äänensä oli niin tasainen ja kylmä, että Mikael nosti katseensa näytöstä. Varovaisuus vilahti hänen kasvoillaan. Maria puolestaan jähmettyi tiskipyyhe kädessään, ja hänen maireasta hymystään katosi osa kiillosta.
– Mitä on tapahtunut, Anna? Mikael kysyi.
Anna otti puhelimensa esiin, avasi kuvagallerian ja laski laitteen keskelle pöytää näyttö ylöspäin.
– Kävin tänään siinä omassa asunnossani, hän sanoi hitaasti. – Siinä samassa, jossa sinun äitisi kuulemma kasvattaa taimia.
Marian poskille nousi saman tien epätasaisia punaisia laikkuja. Hän nielaisi kuuluvasti, käänsi selkänsä ja kumartui tiskialtaan puoleen, aivan kuin käsien pesemisestä olisi äkkiä tullut kiireellisin asia maailmassa.
– No mitä siellä sitten oli? Mikael kysyi yhä ymmärtämättä, miten suuri vyöry oli juuri lähdössä liikkeelle.
– Siellä asuu vieraita miehiä, Mikael. He ovat asuneet siellä jo puoli vuotta. He kävelevät likaisilla kengillä minun parketillani, paistavat perunoita minun keittiössäni ja käyttävät minun sähköäni ja vettäni. Ja kaikkein mielenkiintoisinta on tämä, Anna työnsi puhelinta lähemmäs miestään. – He tekevät sen tämän paperin perusteella. Katso kunnolla.
Mikael tarttui puhelimeen. Hänen silmänsä liikkuivat nopeasti kuvan riveillä. Hän pyyhkäisi näyttöä, suurensi kuvaa ja jäi tuijottamaan allekirjoituksia. Keittiöön laskeutui painava hiljaisuus. Se tuntui melkein käsin kosketeltavalta, ja sitä rikkoi vain hanasta valuva vesi, jonka Maria oli unohtanut sulkea.
– Äiti? Mikaelin ääni petti hiukan. Hän kohotti katseensa Mariaan. – Mitä tämä on? Oletko sinä vuokrannut Annan asunnon?
Maria sulki hanan terävällä liikkeellä. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja kuivasi märkiä käsiään Annan esiliinaan. Syyllisyys oli kadonnut hänen katseestaan. Sen tilalle oli ilmestynyt kova, itsepäinen ilme, sellainen kuin ihmisellä, joka on ajettu nurkkaan mutta aikoo silti hyökätä.
– Entä sitten? Maria sanoi, ja hänen äänensä soi pingottuneena. – Asuntohan seisoi tyhjillään! Pölyttyi vain turhaan. Ette te siellä asu ettekä remontoi sitä. Miksi hyvän pitäisi mennä hukkaan? Sehän olisi aivan järjetöntä.
– Se hyvä sattuu olemaan minun omaisuuttani, Maria, Anna lausui selkeästi, ääntään korottamatta. – Minun henkilökohtaista omaisuuttani. Vain minä päätän, pölyttyykö se vai ei. Teillä ei ollut minkäänlaista oikeutta päästää sinne ulkopuolisia ihmisiä, saati ottaa siitä rahaa. Te olette syyllistynyt petokseen.
– Petokseenko? Maria leväytti kätensä teatraalisesti ja pyöräytti silmiään. – No johan nyt! Katso vain, mikä juristi sieltä löytyi. Minähän toin rahaa perheeseen!
– Mihin perheeseen? Anna nojautui aavistuksen eteenpäin. – Minun perheeseeni te toitte vain sadan euron sähkölaskun ja muut kulut. Minne vuokrarahat menivät? Tuomaksen autoonko? Vai hänen uuteen tietokoneeseensa?
Mikaelin katse vaelsi hämmentyneenä äidistä vaimoon.
– Äiti, pitääkö tämä paikkansa? Annoitko sinä ne rahat Tuomakselle? hän kysyi, ja hänen äänestään kuului vielä heikko toive siitä, että äiti kiistäisi kaiken.
– Kyllä annoin, Maria tokaisi uhmakkaasti ja astui lähemmäs pöytää. – Koska Tuomas tarvitsee niitä enemmän! Teillä Annan kanssa menee hyvin, teillä on kunnon palkat eikä asuntolainaa painamassa niskassa. Pojan pitää päästä jaloilleen. Hänellä on vaikeaa, hän etsii vielä paikkaansa. Kuka häntä auttaa, ellei oma äiti?
– Toisen ihmisen kustannuksellako? Anna naurahti kuivasti, vaikka absurdi röyhkeys salpasi hänen hengitystään. – Päätitte siis tukea nuorempaa poikaanne miniän omaisuudella. Oletteko te aivan järjissänne?
– Miten sinä kehtaat puhua minulle tuolla tavalla! Maria kirkaisi. – Minä otin sinut omaan kotiini kuin oman tyttären!
– Mihin omaan kotiin? Me asumme minun asunnossani, Anna sanoi ja viittasi kädellään ympärilleen. Tämä asunto, jossa he nyt olivat, oli ostettu avioliiton aikana, mutta suurimman osan rahoista olivat antaneet Annan vanhemmat. Maria ei ollut osallistunut siihen yhdelläkään eurolla. – Te olette täällä vieras. Ja siinä toisessa asunnossa te olitte vain ihminen, jolle uskottiin avaimet putkiremontin ajaksi.
Anna käänsi katseensa mieheensä. Mikael istui hartiat lysyssä ja tuijotti omia käsiään. Hän ei näyttänyt aikovan asettua vaimonsa puolelle.
– Mikael, aiotko sinä sanoa jotakin? Anna kysyi hiljaa.
Mikael huokaisi raskaasti, veti kämmenensä kasvojensa yli ja katsoi lopulta häneen. Hänen silmissään ei näkynyt päättäväisyyttä puolustaa oikeaa ja väärää. Niissä oli ennemminkin ärtymystä siitä, että hänet oli vedetty mukaan riitaan.
– Anna, rehellisesti sanottuna, miksi sinä paisuttelet tätä noin? hän aloitti sovittelevalla äänellä. – Äiti teki väärin, kun ei kysynyt sinulta lupaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta toisaalta se asuntohan oli oikeasti tyhjillään. Äiti ajatteli asian käytännön kannalta. Ja Tuomaksella on nyt ihan aidosti hankalaa. Me olemme perhettä, meidän pitäisi auttaa toisiamme. Ei tehdä tästä suurempaa kuin se on. Siellä asui pari ihmistä jonkin aikaa, eivätkä he ilmeisesti rikkoneet mitään.
Anna katsoi miestään pitkään ja tunsi, kuinka hänen sisällään jokin painui kylmäksi ja liikkumattomaksi.