– Sen minä totisesti haluaisin kuulla, Anna jatkoi kylmästi. – Ja mieluiten ennen kuin soitan poliisille.
Mies kurtisti kulmiaan. Hänen kasvoilleen nousi vastenmielinen, melkein halveksiva ilme. Hän pyyhkäisi kätensä verkkareihinsa ja hymähti pilkallisesti.
– Mikä omistaja muka? Neiti hyvä, olet tainnut erehtyä osoitteesta. Me olemme asuneet tässä kämpässä vuokralla jo puoli vuotta. Sopimus löytyy ja kaikki on ihan asianmukaisesti hoidettu. Maria tämän meille vuokrasi. Että ole hyvä vaan ja häivy, ennen kuin minä kutsun poliisit paikalle kotirauhan rikkomisesta.
Anopin nimi iskeytyi ahtaaseen eteiseen kuin laukaus. Annan mielessä kaikki palaset loksahtivat kerralla paikoilleen, ja niistä muodostui inhottavan selkeä kuva. Kaksitoista kuutiota vettä. Kaksisataa kilowattituntia sähköä. Taimilaatikot parvekkeella.
– Näyttäkää se sopimus, Anna sanoi niin jäätävällä äänellä, että mies vaikeni hetkeksi. Hän risti kätensä rinnalleen. – Heti. Minä olen tämän asunnon ainoa omistaja. Marialla ei ole eikä ole koskaan ollut valtakirjaa tai mitään muutakaan oikeutta vuokrata tätä asuntoa kenellekään. Jos ette näytä papereita saman tien, minä soitan päivystykseen.
Mies näytti viimein tajuavan, ettei Annan äänessä ollut jälkeäkään epävarmuudesta. Hän huokaisi raskaasti ja katosi olohuoneen puolelle. Hetken kuluttua hän palasi mukanaan nuhjuinen muovitasku, josta hän kaivoi esiin muutaman niiteillä kiinnitetyn paperiarkin ja ojensi ne vastahakoisesti Annalle.
Kyseessä oli aivan tavallinen netistä tulostettu vuokrasopimuspohja. Kohdassa ”vuokranantaja” komeili Marian nimi tämän suurella ja kaunistelevalla käsialalla kirjoitettuna. ”Vuokralainen”-riville oli merkitty Antti Korhonen. Vuokran määrä oli hieman alle alueen keskitason, mutta silti huomattava summa.
– Tarkistitteko te lainkaan asunnon omistustietoja ennen kuin allekirjoititte tämän? Anna kysyi ja nosti katseensa Anttiin. Hänen sisällään kiehui tumma, vaikeasti hallittava raivo.
– Miksi olisi pitänyt? mies ihmetteli vilpittömästi. – Asiallinen vanhempi rouva. Siisti, kunnollisen oloinen. Hän sanoi, että asunto kuuluu hänen pojalleen ja miniälleen, jotka ovat lähteneet ulkomaille, ja että he olivat pyytäneet häntä vuokraamaan sen, jotta hoitovastikkeet ja laskut eivät jäisi tyhjän päälle. Me olemme siirtäneet rahat hänelle joka kuukauden viides päivä suoraan tilille. Ei tässä mitään ongelmia ole ollut.
Anna otti puhelimensa esiin ja kuvasi sopimuksen nopeasti mutta huolellisesti. Erityisesti hän tallensi allekirjoitukset ja vuokrasumman. Sen jälkeen hän vaati nähdä Antin henkilöllisyystodistuksen. Mies mutisi vastaan, mutta näytti sen lopulta, ja Anna kuvasi senkin.
– Kuunnelkaa tarkkaan, Antti, hän sanoi palauttaessaan paperit. – Teitä on huijattu. Sillä naisella ei ole tähän asuntoon mitään oikeutta, paitsi se, että hän sattuu olemaan mieheni äiti. Allekirjoittamallanne sopimuksella ei ole laillista pätevyyttä. Lain näkökulmasta te olette täällä ilman lupaa.
Miehen kasvot venähtivät. Kaikki äskeinen ylimielisyys valui hänestä pois kuin ilma puhjenneesta renkaasta.
– Mitä nyt sitten tapahtuu? hän kysyi käheästi. – Me maksoimme hänelle tämänkin kuun vuokran jo etukäteen.
– Sen joudutte selvittämään Marian kanssa. Minä annan teille tasan kolme päivää aikaa pakata tavaranne ja poistua asunnosta. Keskiviikkoiltana tulen tänne poliisin ja lukkosepän kanssa vaihtamaan lukot. Jos tavaranne ovat silloin vielä täällä, ne siirretään porraskäytävään. Tuliko selväksi?
Antti yritti vielä protestoida. Hän alkoi änkyttää maksetuista rahoista ja siitä, ettei heillä ollut paikkaa minne mennä, mutta Anna ei enää kuunnellut. Hän kääntyi kannoillaan, astui ulos asunnosta ja paiskasi oven kiinni niin lujaa, että porraskäytävän katosta varisi hienoa rappausta.
Autossa hän istui pitkään liikkumatta ennen kuin sai edes avaimen virtalukkoon. Hänen kätensä tärisivät pieninä, hallitsemattomina värähdyksinä. Puoli vuotta. Kokonaista puoli vuotta hänen anoppinsa oli vuokrannut hänen asuntoaan ventovieraille ihmisille salaa. Maria oli pistänyt rahat omaan taskuunsa, samalla kun Anna oli maksanut kuuliaisesti kiinteistöön liittyvät verot ja nyt hänen niskaansa kaatuivat vielä järjettömät vesi- ja sähkölaskut.
Ajatukset sinkoilivat hänen päässään kuumeisesti. Mihin Maria oli käyttänyt sellaiset rahat? Hänellä oli kohtuullinen eläke, eikä hän todellakaan elänyt puutteessa. Sitten Anna muisti.
Mikaelin nuorempi veli, Tuomas.
Kolmekymppinen vetelys, joka oli aina ”etsimässä itseään”. Hän vaihtoi työpaikkaa parin kuukauden välein, valitti tyrannimaisista esimiehistä ja kävi säännöllisesti lainaamassa äidiltään rahaa. Pari kuukautta aikaisemmin Tuomas oli ilmestynyt perheillalliselle upouudella ulkomaisella autolla. Kun Mikael oli kysynyt, mistä rahat olivat peräisin, Tuomas oli kohauttanut olkiaan ja sanonut ottaneensa lainan, äiti vain oli auttanut käsirahassa. Kuukausi sitten hän oli vielä rehvastellut uudella pelitietokoneella, joka oli maksanut aivan käsittämättömän paljon.
Anna puristi rattia niin kovaa, että rystyset vaalenivat. Siinä se siis oli. Hänen kustannuksellaan Maria oli rahoittanut rakasta kuopustaan, sitä silmäteräänsä, jolle mikään ei koskaan ollut liikaa.
Kotimatkan ajan Anna kävi mielessään läpi tulevaa keskustelua. Hän ei aikonut huutaa eikä sortua hysteriaan. Hysteria olisi heikkouden merkki, ja hän tarvitsi nyt vain kylmiä, täsmällisiä tosiasioita sekä todistajia.
Kun hän avasi oman asuntonsa oven, keittiöstä kantautui vilkas puheensorina. Mikael oli jo palannut kaupasta, ja kuin tilauksesta myös Maria oli ilmestynyt paikalle. Ilmassa leijui uunissa paistuvan kanan tuoksu. Anoppi hääräsi hellan ääressä Annan esiliina yllään, aivan kuin olisi ollut kodin kiistaton emäntä.
– Oi, Annahan tuli takaisin! Maria heläytti iloisesti.