– Mistä ihmeestä sinne olisi kertynyt kaksitoista kuutiota lämmintä vettä, Mikael? Eihän siellä edes asu kukaan.
Anna istui sohvan reunalla ja puristi kädessään puhelinta, jonka näytöllä oli taloyhtiön huoltosovellus. Ruudulla näkyvät lukemat tuntuivat niin järjettömiltä, että ne olisivat voineet olla jonkun huono pila.
Mikael ei vaivautunut edes kääntämään katsettaan televisiosta, jossa pyöri jokin urheiluohjelma. Hän venytteli laiskasti niin, että niska rasahti, ja heitti suuhunsa kourallisen suolapähkinöitä.
– Ehkä mittari on mennyt rikki. Tai sitten sinä unohdit hanan auki, kun kävit siellä viimeksi katsomassa paikkoja.
– Kävin siellä viimeksi kolme kuukautta sitten. Jos olisin jättänyt hanan valumaan, maksaisimme nyt alakerran naapureiden remonttia. Ja katso tätä: sähköäkin on kulunut kaksisataa kilowattituntia. Meidän kolmiossamme menee vähemmän, vaikka täällä pestään pyykkiä ja tehdään ruokaa joka päivä.
Anna laski puhelimen käsistään ja hieroi ohimoitaan. Kaupungin toisella laidalla sijaitseva asunto oli ollut hänen jo ennen avioliittoa; vanhemmat olivat antaneet sen hänelle avokätisenä lahjana yliopistosta valmistumisen kunniaksi. Anna oli aina pitänyt sitä eräänlaisena taloudellisena turvaverkkona. Hän ja Mikael olivat päättäneet, ettei asuntoa vielä vuokrattaisi, sillä siellä olisi pitänyt tehdä perusteellinen remontti. Tapetit roikkuivat seinillä repaleisina, ja kylpyhuoneen putket ulisivat uhkaavasti joka kerta, kun vettä laskettiin. Annan suunnitelma oli säästää rahaa, palkata kunnollinen remonttiporukka, laittaa kaikki siistiin kuntoon ja vasta sen jälkeen päästää asuntoon asialliset vuokralaiset.
Tyhjillään olevan yksiön avaimet olivat vain Annalla itsellään, Mikaelilla sekä yksi varasarja anopilla, Marialla. Juuri sen avainnipun Anna oli antanut hänelle edellisenä talvena, kun talossa vaihdettiin lämmitysputkia ja Anna miehineen oli lähdössä lomalle. Maria oli silloin tarjoutunut päästämään työmiehet sisään ja valvomaan, että kaikki sujui. Avaimet olivat jääneet hänelle siitä lähtien, muka varmuuden vuoksi — että hän voisi kastella kukat, jos sellaisia joskus olisi.
– Älä nyt lietso itseäsi turhaan, Mikael sanoi viimein ja kääntyi häntä kohti hymyillen hieman alentuvasti. – Äiti käy siellä joskus. Hän mainitsi haluavansa kasvattaa taimia parvekkeella, kun ikkunat ovat niin aurinkoiselle puolelle. Varmaan siksi sähköä on kulunut. Ja vesi… no, ehkä hän pesi lattioita. Tiedäthän sinä, millainen siisteysintoilija hän on.
– Kaksitoista kuutiota vettä lattioihin? Mikael, sillä täyttäisi jo pienen uima-altaan. Ja kaksisataa kilowattituntia taimille? Onko hän perustanut sinne jonkin teollisen kasvihuoneen?
– Anna, miksi sinä nyt menet tolaltasi muutaman euron takia? Mikael kurtisti kulmiaan; oli selvää, että häntä ärsytti, kun vaimo pilasi hänen rauhallisen lauantai-iltansa. – Maksa se lasku pois. Minä voin siirtää sinulle rahat myöhemmin, jos summa on sinulle noin valtava.
Anna ei vastannut. Kyse ei ollut rahasta, vaikka laskun loppusumma olikin ikävän suolainen. Kyse oli siitä oudosta, tahmeasta aavistuksesta, joka kiertyi kylmänä solmuna jonnekin rintalastan alle. Hän tunsi Marian liiankin hyvin. Anoppi oli säästäväinen lähes naurettavuuksiin asti. Kylässä ollessaan hän saattoi sammuttaa eteisen valon sillä välin, kun Anna veti kenkiä jalkaansa, ja mutista, miten sähkö nykyään maksoi maltaita. Että sellainen nainen kuluttaisi jonkun toisen vettä ja sähköä kuin pienimuotoinen tehdas? Se soti kaikkia luonnonlakeja vastaan.
Seuraavana päivänä Anna odotti, kunnes Mikael lähti rautakauppaan. Sitten hän pukeutui, nappasi autonavaimet mukaansa ja käveli päättäväisesti ulko-ovea kohti. Hänen oli pakko nähdä omin silmin, mitä asunnossa tapahtui.
Matka vei noin neljäkymmentä minuuttia. Kun Anna pysäköi tutun elementtitalon pihaan, hän nosti katseensa kolmannen kerroksen ikkunoihin. Hänen asuntonsa keittiön tuuletusikkuna oli raollaan. Sydän löi heti tavallista nopeammin. Hän muisti täysin varmasti sulkeneensa kaikki ikkunat tiiviisti, jotta sadevesi ei pääsisi vanhalle parketille.
Portaita noustessaan Anna tunsi jokaisen askelman painavana jalkojensa alla. Metallisen ulko-oven edessä hän pysähtyi. Oven takaa kuului vaimea television ääni, ja käytävään leijui selvä paistetun perunan ja sipulin tuoksu. Epäilyksille ei jäänyt enää sijaa: asunnossa oli joku.
Anna kaivoi avainnipun esiin. Hänen kätensä vapisivat hienoisesti. Hän työnsi avaimen ylempään lukkoon ja käänsi. Naksahdus. Sitten alempi lukko. Ovi antoi periksi kevyesti ja aukesi.
Eteisessä lattialla lojui valtavan kokoiset, kuluneet miesten lenkkarit. Naulakossa riippui vieras maastokuvioinen takki.
– Janne, toitko sinä leipää? keittiöstä kuului karhea miehenääni.
Anna astui sisään ja paiskasi oven perässään kiinni niin, että ääni kajahti koko asunnossa. Keittiöstä kuulunut televisio vaikeni saman tien. Hetken kuluttua käytävään ilmestyi roteva, parransänkeen peittynyt noin nelikymppinen mies, jolla oli venynyt t-paita ja verkkarit. Hän piteli kädessään paistinlastaa. Hänen silmänsä pyöristyivät yllätyksestä.
– Hei, kuka sinä oikein olet? mies ärähti ja perääntyi vaistomaisesti askelen, puristaen paistinlastaa tiukemmin. – Miten sinä pääsit tänne?
– Minä olen tämän asunnon omistaja, Anna sanoi ja pakotti äänensä pysymään tasaisena, vaikka sisällä kaikki vapisi raivosta. – Ja nyt minä haluan tietää, kuka te olette ja mitä te oikein teette täällä.