”Jos lapsi syntyy, puoliso ottaa päävastuun lapsen hoidosta siihen saakka, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Tänä aikana puoliso ei esitä vaatimuksia menetetyn ansiotulon eikä ammatillisten mahdollisuuksien korvaamisesta.”
Suljin kansion. Laskin käteni sen kannen päälle.
— Mikael.
— Niin?
— Tässä sanotaan, että jos meille tulee lapsi, minä jään kolmeksi vuodeksi kotiin. Ja jos sen takia menetän työpaikan, etenemismahdollisuudet tai työkokemusta, se on minun oma murheeni. Ymmärsinkö oikein?
Mikael huokaisi. Juuri sillä tavalla huokaistaan, kun aikuisen täytyy selittää päivänselvää asiaa ihmiselle, joka ei muka tajua.
— Laura. Miten sen muutenkaan pitäisi mennä? Sinä jäät kuitenkin äitiysvapaalle. Niinhän kaikki tekevät. En minä ole tätä järjestelmää keksinyt, elämä vain toimii näin. Juristi sanoi, että on parempi kirjata se paperiin, niin ei tule myöhemmin yllätyksiä.
— Kenen juristi?
Hetken hiljaisuus. Lyhyt vain, mutta minä ehdin kuulla sen.
— Äidin tuttava, Mikael vastasi. — Mitä sitten?
Helena laski puhelimen käsistään. Vihdoin. Hän asetti kätensä siististi syliinsä ja kohdisti katseensa minuun. Rauhallisesti, melkein lempeästi, sillä tavalla kuin katsotaan tyttöä, joka on käyttänyt aivan liian kauan aikaa yksinkertaiseen tehtävään.
— Laura-kulta, hän sanoi. — Älä nyt tee tästä suurempaa kuin se on. Ei tämä ole sinua vastaan. Tällä vain varmistetaan, että teillä kaikki on reilua ja perheen sisällä sovittua. Meidän suvussamme on aina ajateltu niin, että mies elättää ja nainen pitää kodin pystyssä. Minä kasvatin Mikaelin yksin, joten tiedän kyllä, mistä puhun.
— Olitteko te nähnyt tämän sopimuksen ennen tätä päivää? kysyin.
Hänen suupielensä kohosivat aavistuksen.
— Minä autoin sen laatimisessa. Ethän sinä olisi itse näistä pykälistä selvää saanut. Sinähän olet meillä niitä pilkunviilaajia.
Siinä se oli. Pilkunviilaaja.
Istuin paikallani käsi yhä suljetun kansion päällä. Mikael joi teensä loppuun, nousi ja vei kupin tiskialtaaseen. Ei pessyt sitä, laski vain sinne. Sitten hän kääntyi minua kohti.
— No niin, allekirjoitetaanko? Kynä on tuossa. Minulla on seitsemältä tapaaminen, joten ei venytetä tätä turhaan.
Olin kuvitellut, että suuttuisin. En suuttunut. Sen sijaan minulle tuli tunne, kuin käsissäni olisi ollut käsikirjoitus, joka oli tuotu minulle yhden kirjan nimellä, mutta jonka sisältä paljastuikin aivan toinen tarina. Ja kirjailija seisoi vieressä odottamassa, että löisin siihen ”painoon”-leiman, koska en muka jaksaisi lukea.
Avasin kansion uudestaan. Käänsin viimeiselle sivulle.
— Mikael, oletko sinä itse lukenut tämän sopimuksen alusta loppuun?
— Sanoinhan jo, että se on ihan tavanomainen.
— Tuo ei vastaa kysymykseen.
Hän vaikeni hetkeksi.
— Silmäilin. Pääasiat. Äiti ja juristi tarkistivat kaiken, miksi minun olisi pitänyt perehtyä joka sanaan?
— Eli et lukenut.
— Laura, mitä sinä nyt oikein kiihdyt, Mikael sanoi ja istuutui takaisin, nyt jo toisenlaisella ilmeellä. — Luulin, että sinä vain allekirjoitat ja siinä se. Sinähän olet aina… No, et sinä pidä riitelystä. Juuri siitä minä sinussa pidänkin, että sinun kanssasi on rauhallista.
— Rauhallista, minä toistin.
Rauhallista. Toisin sanoen helppoa. Kätevää. Hän ei edes yrittänyt peitellä sitä. Hän oli ollut varma, että toisi eteeni kahdeksan sivua paperia, minä selaisin ne näön vuoksi, huomaisin sanat ”asunto” ja ”auto”, päättelisin kaiken olevan reilua ja kirjoittaisin nimeni sinisellä kynällä, jossa oli kultainen rengas. Koska minä olin pilkunviilaaja. Koska kanssani oli rauhallista. Koska en muka pitänyt tylsistä papereista.
Olin neljä vuotta lukenut juuri tällaisia papereita, jotta ihmiset eivät vahingossa allekirjoittaisi sellaista, mitä ei pitäisi koskaan allekirjoittaa. Ja nyt hän oli työntänyt samanlaisen paperin minun nenäni alle ja laskenut sen varaan, että minä olisin juuri se vahinko.
— Helena, sanoin. — Saanko kysyä jotakin? Kuudennessa kohdassa lukee, etten voi vaatia korvausta menetetystä tulosta. Onko se teidän sanamuotonne?