Kynän Mikael oli asettanut kansion viereen jo ennen kuin ehdin istahtaa pöydän ääreen. Se oli sininen, kultareunainen ja jotenkin vieras — ei mikään meidän kodistamme löytynyt kuulakärkikynä.
— Tässä on vain muutama pikkujuttu, Mikael sanoi ja työnsi kansion pöydän yli eteeni. — Pelkkä muodollisuus. Äiti löysi juristin, kaikki on tehty niin kuin pitää.
Helena istui ikkunan vieressä sohvalla ja selasi puhelintaan. Hän ei vilkaissutkaan pöytää kohti. Tai oikeastaan hän oli katsomatta sitä niin korostetusti, että sen huomasi heti.
Avasin kansion. Paperista leijui tuoreen tulosteen ja uuden muovitaskun haju. Kahdeksan sivua, pientä fonttia, riviväli puolitoista.
— Kahdeksan sivua muodollisuutta, totesin.
— No juristit nyt ovat juristeja, Mikael hymähti. — Niiden pitää täyttää sivuja. Älä ala lukea liian tarkasti, ihan vakiotekstiä se on. Asunto, auto ja sellaiset — että kaikki menee reilusti, jos joskus jotain tapahtuu.
Hän kaatoi itselleen teetä. Minulle ei, vaikka vedenkeitin oli lähempänä häntä.
— Häihin on kolme viikkoa, Laura, hän lisäsi pehmeämmällä äänellä. — Ei tuhlata aikaa papereihin. Et sinä kuitenkaan tykkää tuollaisista tylsistä asiakirjoista.
Juuri siinä kohdassa aloin lukea hitaasti.
En siksi, että olisin loukkaantunut. Luen työkseni tylsiä papereita joka ikinen päivä. Kahdeksan vuotta kustantamossa, joista neljä viimeistä sopimusten ja juridisen oikoluvun parissa. Käsieni läpi kulkee viikoittain kymmenkunta vastaavaa: tekijänoikeussopimuksia, lisenssejä, kaikenlaista. Tiedän kyllä, mihin kohtaan sopimuksessa piilotetaan se olennainen. Se on aina keskellä, juuri siellä missä silmä alkaa väsyä.
Mikael ei joko muistanut sitä tai ei pitänyt sitä tärkeänä. Kerran hän oli kysynyt, mitä oikein teen työkseni. Vastasin, että muokkaan tekstejä kustantamossa. Hän nyökkäsi ja sanoi: ”Ai, pilkkuja.” Siitä lähtien työni oli hänen mielessään ollut pelkkiä pilkkuja.
Kohta 1. Kalliossa sijaitseva asunto oli hänen ennen avioliittoa hankkimaansa omaisuutta ja jäisi erossa hänelle. Se oli järkevää. Asunto oli ostettu ennen minua.
Kohta 2. Auto kuului hänelle. Sekin oli hankittu ennen minua.
Kohtaan 3 päästyäni jäin paikoilleni.
— Luetko sinä sitä vielä? Mikael kurkisti teekuppiinsa ja pyöräytti lusikkaa. — Kestääpä kauan. Siellä ei oikeasti ole mitään ihmeellistä.
— Mhm, sanoin.
Kolmannen kohdan otsikko oli ”Yhteisen talouden hoitamisen järjestys”. Kauniisti muotoiltu. Sen alla todettiin, että avioliiton aikana arjen pyörittäminen, siivous, ruoanlaitto ja kodin päiväjärjestyksen organisointi kuuluisivat puolisolle eli minulle. Lisäksi siinä sanottiin, ettei näiden velvollisuuksien täyttäminen synnyttäisi varallisuuteen liittyviä vaatimuksia eikä niitä voitaisi arvioida rahassa omaisuudenjaon yhteydessä.
Luin kappaleen kahdesti. En siksi, etten olisi ymmärtänyt sitä ensimmäisellä kerralla. Ymmärsin heti. Luin uudelleen varmistaakseni, että siinä todella luki niin eikä mielikuvitukseni tehnyt tepposia.
— Mikael, nostin katseeni paperista. — Oletko sinä lukenut kolmannen kohdan?
— Minkä kolmannen? hän kysyi irrottamatta katsettaan puhelimesta. — Sen kotitalousjutun? Se on vain sitä varten, että molemmat tietävät, kuka hoitaa mitäkin. Äiti sanoo, että tuollaiset kannattaa sopia heti alussa, ettei myöhemmin tule riitaa.
Sohvalla Helena pyyhkäisi sormellaan puhelimen näyttöä ja jatkoi lukemista. Ei äännähdystäkään.
— Kuka hoitaa mitäkin, toistin. — Entä mitä sinä hoidat tämän kohdan mukaan?
— No minä tuon rahat, Mikael sanoi ja katsoi vihdoin minuun. — Sehän on loogista. Minä tienaan, sinä hoidat kodin. Perinteinen malli.
Palasin kansioon. Kohta 4. Kohta 5. Nyt luin jo nopeammin, koska tiesin, mitä etsiä.
Kuudes kohta jäi mieleeni sanasta sanaan, vaikka näin sen vain kerran.