— Vai juristin laatima?
— Mitä väliä sillä muka on, kultaseni.
— On sillä. Aikamoinenkin. Juristi kirjoittaa paperiin sen, minkä laki sallii. Mutta ilmaus siitä, etten “vaadi hyvitystä ammatillisista mahdollisuuksista”, ei ole lakitekstiä. Se tarkoittaa sitä, että minun pitäisi jo etukäteen luopua urastani ja myöhemmin olla hiljaa siitäkin, että minulla sellainen joskus oli. Tuollaista juristi ei lisää omasta päästään. Se lisätään erikseen.
Helena lakkasi hymyilemästä.
— Mitä sinä oikein vihjailet?
— En mitään. Minä vain luen. Ääneen. Rehellisesti, niin kuin te halusitte.
Mikaelin katse kulki minun ja hänen äitinsä välillä. Ensimmäistä kertaa koko iltana hän näytti siltä kuin olisi oikeasti alkanut lukea sopimusta, jonka oli itse tuonut eteeni.
— Kahdeksas kohta, jatkoin ja käänsin kansion hänen puoleensa. — Tässä näin. Lue itse.
Hän otti paperit käteensä ja kumartui niiden ylle. Huulet liikkuivat hiljaa, sana sanalta.
Kahdeksannessa kohdassa todettiin, että jos avioliitto päättyisi vaimon aloitteesta, hänen olisi muutettava yhteisestä kodista kuukauden kuluessa eikä hänellä olisi oikeutta vaatia korvausta remonttiin tai sisustukseen käyttämistään rahoista. Remonttiin ja sisustukseen, jotka meidän oli tarkoitus tehdä uuteen asuntoon. Siihen samaan asuntoon, jonka aioimme ostaa yhdessä asuntolainalla ja jonka käsirahaa varten minä olin jo säästänyt omasta palkastani — siitä samasta palkasta, jota sopimuksessa oli pilkottu pilkku pilkulta.
— Ei tämä varmaan tarkoita sitä… Mikael nosti katseensa. — Tämä on kai joku valmis pohja. Tuohon on jäänyt jotain…
— Jäänyt mistä, Mikael? Edellisestä morsiamesta?
Hiljaisuus putosi huoneeseen. Helena nousi sohvalta.
— No niin, hän sanoi. — Nyt riittää tuo hysteria. Sopimus on aivan tavallinen, kaikilla kunnollisilla ihmisillä on samanlainen. Sinä teet tyhjästä ongelman. Mikael, sano nyt hänelle.
Mikael ei sanonut mitään.
Hän istui paikoillaan, tuijotti kahdeksatta sivua ja vaikeni. Ja juuri se vaikeneminen satutti enemmän kuin koko sopimus. Sopimuksen oli sentään voinut kirjoittaa joku vieras juristi. Mutta hiljaa oli hän. Se mies, jonka piti kolmen viikon kuluttua seistä rinnallani ja vastata tahdon. Hän olisi voinut sanoa edes yhden lauseen: “Äiti, nyt riittää, tämä menee liian pitkälle, poistetaan se.” Yhden ainoan lauseen. Hän ei sanonut sitä.
Hän valitsi olla riitelemättä. Äitinsä kanssa. Minun kanssani oli helpompaa olla rauhassa.
Suljin kansion. Työnsin sinisen kynän pöydän keskelle, hänen eteensä.
— Minä en allekirjoita tätä, sanoin.
— Laura, puhutaan tästä huomenna, kun olet nukkunut yön yli, Mikael kiirehti sanomaan. — Sinä olet väsynyt, minä ymmärrän…
— En minä ole väsynyt. Minä luin tämän loppuun.
— Ja mitä sinä muka löysit? Helena puuttui väliin. — Ihan tavallisia papereita. Sinä vain etsit jotakin, mihin tarttua. Jos et halua naimisiin, sano se suoraan, äläkä järjestä näytelmää.
— Haluan, sanoin. Ja hämmästyin itsekin, miten menneeltä se jo kuulosti. — Halusin. Kuudenteen sivuun asti.
Nousin pöydästä ja otin takkini tuolin selkänojalta. Eteisessä oli pimeää, enkä löytänyt katkaisijaa heti. Selkäni takana Mikael puhui vielä jotain siitä, että asian yli pitäisi nukkua, että äiti ei ollut tarkoittanut sitä niin, että mehän olimme aikuisia ihmisiä.
Aikuisia ihmisiä. Aikuinen ihminen toi morsiamelleen paperin, jossa tästä tehtiin jo etukäteen äänetön palvelija, ja oli niin varma, ettei morsian jaksaisi lukea sitä loppuun, ettei ollut lukenut sitä itsekkään.
Käännyin ovella.
— Mikael. Luulitko sinä oikeasti, etten minä lukisi tätä?
Hän epäröi.
— Minä ajattelin, että sinä… no… yleensä sinä et tällaisista…
— Välitä. Sano vain loppuun.
Hän ei sanonut. Olohuoneesta Helena huusi perääni, että minä vielä katuisin, että hänen Mikaelinsa kaltaisia miehiä ei noin vain löydy ja että minun iässäni ei enää kannattaisi olla liian nirso.