— Jos teillä sellainen sattuu olemaan.
— Senkin ämmä, Mikael sihahti hampaidensa välistä.
Anna kääntyi hitaasti miestään kohti.
— Huomenna te lähdette täältä. Molemmat.
Sanat putosivat huoneeseen painavina, eikä kukaan hetkeen sanonut mitään.
Mikael lakkasi kärventämästä makkaraansa kihartimella.
— Minne muka?
— Äitisi luo. Kadulle. Ihan minne tahansa. Se ei ole enää minun ongelmani.
— Minä olen kirjoilla täällä! hän karjaisi.
— Sinulla on täällä vain tilapäinen osoite. Tänään laitoin Digi- ja väestötietovirastoon ilmoituksen sen poistamisesta. Perusteena on perhesuhteen päättyminen. Ja huomenna jätän avioerohakemuksen.
Sofialta putosi nuudelipala kädestä. Kuivat murut levisivät pöydälle.
— Miten niin avioero? Entä minä?
Annan suusta pääsi lyhyt, terävä naurahdus. Siinä ei ollut iloa. Se oli nauru, joka syntyi siitä, ettei hän enää kyennyt uskomaan näin pohjatonta röyhkeyttä.
— Sinua minä en ole adoptoinut. Joten pakkaa tavarasi ja vie ne mukanasi.
— Me emme lähde mihinkään! Mikael paiskasi kihartimen pöydälle niin, että se kolahti. — Tämä on myös minun kotini! Minä tein täällä remonttia!
— Vaihdoit eteisen tapetit, eikö niin? Voit repiä ne seinästä ja kantaa kainalossa ulos, jos siltä tuntuu.
Anna kääntyi kannoillaan ja meni makuuhuoneeseen.
Torstai-ilta tuli tavallista nopeammin.
Anna pääsi töistä kotiin aiemmin kuin yleensä. Asunnossa vallitsi kummallinen hiljaisuus. Ei televisiota, ei riitelyä, ei keittiöstä kantautuvaa kolinaa.
Hän astui olohuoneeseen.
Lattialla odotti kaksi matkakassia. Niiden vieressä oli kolme mustaa jätesäkkiä, pullistuneina ja huolimattomasti solmittuina.
Sohvalla istui Sofia. Hänellä oli toppatakki päällä ja pipo vedetty syvälle otsalle. Kasvot olivat itkettyneet, silmät punaiset.
Mikael seisoi parvekkeella tupakka sormissaan.
Anna napsautti valot päälle.
— Hyvä. Näköjään ehditte kerätä kamppeenne ennen kuin tulin.
Mikael palasi sisälle ja puhalsi savut suoraan huoneeseen, kuin viimeisenä tahallisena loukkauksena.
— Me lähdemme. Mutta sinä maksat meille rahat takaisin. Sähkölaskuista. Vastikkeista. Ja remontista.
— Tietenkin, Anna nyökkäsi rauhallisesti. — Siirrän ne tilillesi heti sen jälkeen, kun sinä maksat minulle puolet asuntolainan lyhennyksistä kolmelta avioliittovuodelta. Se tekee viisitoistatuhatta euroa. Lasketaanko yhdessä?
Mikaelin leuat puristuivat yhteen. Poskilihakset nykivät.
— Tukehdu asuntoosi, saatanan hirviö.
Hän nappasi yhden kasseista käteensä. Sofia nousi sohvalta ja veti repun olalleen.
Anna siirtyi olohuoneen oviaukkoon ja jäi siihen seisomaan. Hän sulki kulkureitin omalla kehollaan.
Hänen katseensa kulki Sofian yli. Uusi toppatakki. Aidosta nahasta tehdyt saappaat. Tunnetun merkin ostoskassi. Kaikki niin huolellisesti valittua, niin mielellään vastaanotettua.
Sitten Anna pysäytti katseensa Sofian takin hihaan.
— Riisu takki.
Sofia jähmettyi.
— Mitä?
— Kuulit kyllä. Takki pois. Ja avaa reppusi.
Mikael pudotti kassin lattialle.
— Oletko sinä täysin seonnut? Ulkona on kaksi astetta pakkasta!
Anna ei edes vilkaissut häntä. Hän katsoi vain Sofiaa.
— Tuo takki ostettiin syyskuussa minun bonuksellani. Sen piti olla kannustuslahja työnhakuun. Työtä et löytänyt. Lahja perutaan.
— Anna, ole kiltti! Sofia painautui seinää vasten. — Minä palellun! Minulla ei ole mitään muuta talvivaatetta. Äiti heitti vanhat pois muutossa.
— Se ei kuulu minulle. Riisu.
Sofia kääntyi veljeensä päin, kuin olisi vielä voinut saada tältä suojan.
Mutta Mikael pysyi hiljaa. Hän tuijotti lattiaa, eikä tehnyt elettäkään.
— Mikael, sano nyt jotain! Sofia nyyhkäisi.
Anna astui askeleen lähemmäs.
— Vaihtoehtoja on kaksi. Joko takki jää tähän asuntoon, tai minä soitan poliisit ja teen ilmoituksen varkaudesta. Varastit minulta seitsemänkymmentä euroa maksaneen kasvovoiteen. Kuitit ovat tallessa. Mennäänkö asemalle selvittämään, rasvasiko sillä käsiään Helena vai sinä?
Kälyn poskille vierivät uudet kyyneleet. Hänen sormensa tärisivät, kun hän tarttui vetoketjuun ja avasi sen hitaasti.
Toppatakki valahti lattialle. Sen alla hänellä oli vain ohut neule, joka ei suojaisi ulkona juuri miltään.
Anna potkaisi takin sivuun, sohvan suuntaan.
— Ovi on tuolla.
He siirtyivät eteiseen. Mikael raahasi jätesäkkejä perässään, yksi kassi olalla ja toinen kädessä. Sofia kulki hänen jäljessään pelkässä neuleessa, kädet tiukasti rinnan ympärille kiedottuina.
Anna jäi ovelle seisomaan ja katseli, kuinka he odottivat hissiä.
Hissin ovet avautuivat. Mikael astui sisään ensimmäisenä. Sofia jäi vielä hetkeksi kynnykselle ja kääntyi katsomaan taakseen. Hänen huulensa värisivät.
— Sinä olet pelkkä hirviö, hän kuiskasi myrkyllisesti.
Anna ei vastannut. Hän painoi kerrostasanteen oven kiinni, ja raskas lukko napsahti paikoilleen.
Sitten hän palasi keittiöön.
Asunnossa oli täydellinen hiljaisuus. Sellainen, joka soi korvissa mutta ei ahdista.
Ei vieraan hien hajua. Ei paistetun sipulin löyhkää. Ei toisten ihmisten tavaroita väärissä paikoissa. Ei kenenkään hengitystä hänen kodissaan.
Anna työnsi käden taskuunsa ja otti esiin pienen avaimen. Hän avasi suuren valkoisen jääkaapin riippulukon.
Sisällä kaikki oli siistiä ja koskematonta.
Anna hymyili.