— Aina se jää jotakin penkomaan ja säätämään.
Maria suoristi hattunsa lieriä ja huokaisi niin, että se kuului lähimpiin penkkeihin asti.
— Minähän sanoin sinulle, Jukka, että meidän olisi pitänyt lähteä ilman häntä. Olisi jätetty hänelle se matka ensi vuodelle. Me olisimme saaneet levätä kunnolla, ja minäkin olisin saanut lämmitellä näitä kipeitä niveliäni.
— Äiti, älä viitsi aloittaa.
Jukka veti kasvonsa tyytymättömään irvistykseen.
— Saatiinhan tämä muutenkin juuri ja juuri järjestettyä.
Silloin ihmisjoukon seasta erottui tuttu takki. Anna lähestyi heitä rauhallisin, määrätietoisin askelin. Hänen vierellään kipitti Onni, joka kuljetti perässään pientä pingviinin muotoista lastenmatkalaukkua. Pyörät kolisivat lattiaa vasten hassusti, ja poika joutui ottamaan monta pikkuaskelta pysyäkseen äitinsä tahdissa.
Jukka jäi hetkeksi aivan sanattomaksi. Hänen kasvoilleen noussut väkinäinen hymy jähmettyi.
— Anna? Mitä hän täällä tekee?
Anna pysähtyi noin metrin päähän miehestään. Hän ei näyttänyt vihaiselta eikä murtuneelta. Pikemminkin hän oli oudon tyyni.
— Miten niin mitä? Hän lähtee meren ääreen.
Jukka vilkaisi hätäisesti kohti lähtöselvitystiskiä numero neljäkymmentäkaksi. Jonossa seisovat ihmiset olivat jo alkaneet kääntää päitään heidän suuntaansa.
— Anna, oletko sinä seonnut?
Hän astui vaimoaan lähemmäs ja madalsi äänensä sihiseväksi kuiskaukseksi.
— Mehän puhuimme tästä eilen! Hänelle ei ole lippua! Minähän selitin, että äiti on merkitty mukaan. Meitä ei päästetä koneeseen näin!
Maria vyöryi uhkaavan näköisenä miniäänsä kohti.
— Anna kulta, nyt tämä menee jo yli kaiken ymmärryksen. Miksi sinä teet lapselle tällaista? Raahaat pojan lentokentälle vain siksi, että kohta joudutte kääntymään takaisin? Anna passit Jukalle ja lähetä poika kotiin taksilla.
Onni painautui säikähtäneenä äitinsä jalkaa vasten.
— Minä en mene minnekään taksilla.
Anna puristi poikansa kättä lujemmin.
— Anteeksi, voisitteko vilkaista tätä?
Jukka menetti malttinsa ja syöksyi lähtöselvitystiskille tönäisten tieltään reppuselkäistä miestä.
— Katsokaa meidän varauksemme! Jukka Korhonen, Anna Korhonen ja Maria Korhonen!
Yhtiön huiviin sonnustautunut virkailija naputteli näppäimistöä ilmeettömänä.
— Kyllä, varaus löytyy. Kolme matkustajaa. Passit, olkaa hyvä.
Jukka kääntyi voitonriemuisena vaimonsa puoleen.
— Kuulitko? Kolme matkustajaa. Anna, älä nolaa meitä enempää. Anna ne asiakirjat nyt, jono seisoo meidän takiamme.
— Olet oikeassa, Jukka.
Anna otti taskustaan oman passinsa.
— Kolme matkustajaa.
Sitten hän astui pienen askeleen taaksepäin.
— Mutta minä en lennä teidän kanssanne.
Jukan käsi jäi ilmaan ojennettuna.
— Mitä tarkoitat, ettet lennä?
— Juuri sitä, mitä sanoin.
Anna kaivoi repustaan kaksi tulostettua matkavahvistusta.
— Oli aika onnekasta, että satuin katsomaan kannettavallesi kolme viikkoa sitten. Kun sinä suunnittelit omia yllätyksiäsi, minä tein omat järjestelyni. Nostin yhteiseltä säästötililtämme täsmälleen oman puolikkaani. Lisäksi käytin lomarahani. Se riitti sopivasti kahdelle.
Hän heilautti papereita kevyesti.
— Minä ja Onni lähdemme toiseen merenrantakohteeseen. Meidän lähtöporttimme on eri puolella kenttää, ja kone lähtee kahden tunnin kuluttua.
Maria jäi tuijottamaan Annaa täysin mykistyneenä.