Rappukäytävään astuessaan Anna tunsi silti, ettei keskustelu ollut pyyhkinyt kaikkea pois. Rintaan jäi raskas, epämiellyttävä tunne. Mikael oli selvästi aloittanut sodan, eikä mikään viitannut siihen, että hän aikoi perääntyä.
Kului vielä viikko. Perjantai-iltana Annan puhelin soi. Soittaja oli hänen nuorempi sisarensa Laura, ja jo ensimmäisestä sanasta kuuli, että tämä oli suunniltaan.
— Oletko nähnyt, mitä ne ovat laittaneet someen?!
Anna avasi puhelimensa ja meni Sarin sivulle. Siellä oli uusi julkaisu. Kuvassa Sari istui talon edessä penkillä, kasvot onnettomina ja kädet sylissä kuin ihmisellä, jolta oli viety kaikki. Kuvateksti oli kirjoitettu niin, että se suorastaan huusi marttyyriutta: ”Tällaista se elämä on. Oma miniä ajoi minut kadulle. Vei auton, paiskasi avaimet päin kasvoja. Ja minä rakastin häntä kuin omaa tytärtä. Älkää tehkö ihmisille hyvää, niin ette saa pahaa palkaksi.”
Julkaisun alle oli ehtinyt ilmestyä jo kymmeniä kommentteja. Vieraat naiset, joita Anna ei tuntenut lainkaan, kirjoittivat: ”Voimia, Sari”, ”Jumala näkee kaiken”, ”Miten ilkeä ihminen tuollainen miniä voikaan olla, anteeksi vain”.
Annan silmissä sumeni hetkeksi. Hän sulki sovelluksen ja laski puhelimen pöydälle näyttö alaspäin, aivan kuin se olisi polttanut hänen kättään.
Tunnin kuluttua Mikael soitti.
— Moi, hän sanoi ja vaikeni heti perään.
Anna ei vastannut mitään.
— Minä haluaisin puhua, Mikael jatkoi lopulta. — Ei puhelimessa. Tavattaisiinko jossain puolueettomassa paikassa?
— Miksi?
— No näethän sinä itsekin, mitä tässä tapahtuu. Äiti on sairaana. Sinä olet häpäissyt hänet kaikkien silmissä. Hän ei pääse edes sängystä ylös. Lääkärit puhuvat hermoromahduksesta. Hän valmistelee jo kannetta sinua ja isääsi vastaan. Hän sanoo, että sinä kävit hänen kimppuunsa ja heitit avaimet hänen kasvoilleen.
Anna tunsi, kuinka veri nousi poskiin.
— Mikael, sinä näit omin silmin, että hän heitti avaimet minua kohti. Minä en edes koskenut niihin ensin. Isäsikin seisoi vieressä.
— Mitä väliä sillä on, kuka heitti ensimmäisenä! Mikael karjaisi luuriin. — Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä olet tehnyt? Sinä nousit perhettä vastaan! Minun äitiäni vastaan! Ja hän on sairas ihminen! Oletko sinä kertaakaan kysynyt, millaiset verenpaineet hänellä on? Pidätkö sinä häntä edes ihmisenä?
Anna sulki silmänsä ja laski hitaasti viiteen, jotta ei vastaisi huutamalla.
— Kun lähdit, sanoit, että ero tulee. Minä suostun siihen. Haetaan avioero.
Puhelimessa tuli pitkä hiljaisuus. Anna kuuli Mikaelin hengittävän raskaasti. Kuului myös vaimeita askelia, aivan kuin mies olisi kulkenut edestakaisin huoneessa.
— Vai ero? Mikael kysyi nyt matalammalla äänellä.
— Niin.
— Hyvä on. Muista sitten, että sinä itse halusit tätä. Valmistaudu. Minulla on oikeuteni kaikkeen. Asunto on vuokralla, mutta me maksoimme sitä puoliksi. Minulla on kuitit tallella. Enkä minä aio antaa autoasi noin vain. Lahja tai ei lahja, se katsotaan oikeudessa. Ja sitten ovat vielä lainat. Me otimme kulutusluoton kaksi vuotta sitten. Minähän sitä muuten maksoin.
Anna rypisti otsaansa.
— Se laina on maksettu pois. Minä siirsin itse viimeisen erän.
— En tiedä mistään mitään. Paperit näyttävät. Varaudu, Anna. Sinä halusit sotaa, ja sen sinä myös saat.
Sitten hän katkaisi puhelun.
Anna istui muutaman minuutin hievahtamatta. Lopulta hän etsi isänsä numeron ja soitti. Tapani kuunteli kaiken sanomatta väliin sanaakaan. Kun Anna vaikeni, isä totesi vain:
— Huomenaamulla menemme juristin luo. Löysin jo pätevän ihmisen.
Sinä yönä Anna ei juuri nukkunut. Hän kääntyili sängyssä, kävi mielessään läpi jokaista yksityiskohtaa ja Mikaelin jokaista lausetta. Mitä kauemmin hän mietti, sitä selvemmäksi kävi, että Mikael ja Sari valmistelivat hänelle jonkinlaista ansaa.
Vastaus tuli kahden päivän kuluttua. Annan työpuhelin soi, ja näytöllä näkyi tuntematon numero. Kun hän vastasi, karkea miehenääni ilmoitti:
— Anna? Täällä perintäpalvelusta. Teillä on maksamaton erä luottosopimuksessa numero 324/15. Velkasumma on 1 120 euroa, viivästyskulut päälle. Milloin aiotte hoitaa maksun?
Anna vajosi hitaasti tuolille.
— Mikä luotto? En minä ole ottanut mitään luottoa.
— Sopimus on tehty teidän nimellenne. Henkilötiedot täsmäävät. Päiväys on viime vuoden huhtikuulta. Maksuja ei ole tullut kolmeen kuukauteen. Meidän on aloitettava perintätoimet.
Puhelimessa rasahti, ja taustalta kuului naisen ääni: ”Sano sille, että asuntoon tehdään ulosmittaus.” Heti perään kuului lyhyt naurahdus, jonka Anna olisi tunnistanut tuhansien joukosta. Se oli Sarin nauru.
Puhelu katkesi lyhyisiin tuuttauksiin. Anna jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan luuri kädessään. Korvissa kaikui tuo voitonriemuinen hymähdys.
Hän soitti jälleen isälleen. Tapani tuli tunnin päästä, riisui takkinsa eteisessä, käveli suoraan keittiöön ja laski vanhan puhelimensa pöydälle.
— Kerro kaikki alusta loppuun. Sanasta sanaan.
Anna toisti keskustelun niin tarkasti kuin pystyi. Kun hän pääsi siihen kohtaan, jossa Sari oli nauranut taustalla, Tapanin leuat puristuivat yhteen niin kovasti, että poskipäät kalpenivat.
— Eli he ovat ottaneet luoton sinun nimissäsi. Sinun tietämättäsi. Ja nyt sinulta vaaditaan rahaa.
— Isä, minä en ole ottanut mitään luottoja. Vannon sen.
— Tiedän, ettet ole. Siksi me menemme huomenna aamulla Helenan luo. Hän on asianajaja.
Tapani kaivoi takkinsa sisätaskusta käyntikortin ja työnsi sen pöydän yli Annalle. Valkoisessa kortissa luki mustin kirjaimin: ”Helena Laine. Perheoikeus. Riita-asiat.”
— Oletko sinä jo käynyt hänen luonaan? Anna kysyi.
— Kävin. Puhuin hänen kanssaan kaksi päivää sitten, kun tajusin, ettei Mikael aio jättää asiaa tähän. Helena käski kerätä kaikki asiakirjat, mitä sinulla on. Henkilöllisyystodistus, vihkitodistus, auton lahjakirja, tiliotteet. Kaikki, mitä kotona löytyy.
Anna nyökkäsi. He jäivät kahdestaan keittiöön, joivat teetä ja olivat pitkään hiljaa. Ikkunan takana sade yltyi ja naputti lasia yhä kovemmin.
Seuraavana aamuna Anna ja Tapani ajoivat Helena Laineen toimistolle. Paikka oli pieni, toisen kerroksen huoneisto vanhassa tiilirakennuksessa. Käytävässä tuoksui paperi, kahvi ja hieman pöly. Asianajaja tuli heitä vastaan ovelle. Hän oli noin nelikymppinen, pitkä nainen, jolla oli tiukka harmaa puku, lyhyeksi leikattu tukka ja katse, joka tuntui huomaavan kaiken.
— Tulkaa sisään ja istukaa. Tapani kertoi minulle pääpiirteet. Autoon liittyvä riita, mies lähtenyt, anoppi mustamaalaa teitä sosiaalisessa mediassa, ja nyt on ilmestynyt luotto, jota te ette ole ottanut. Käydään tämä järjestyksessä. Milloin perintäpuhelu tuli?
Anna selosti puhelun yksityiskohtaisesti. Helena teki muistiinpanoja vihkoonsa ja nosti välillä katseensa.
— Säilyikö numero puhelulokissa?
Anna avasi soittohistorian ja saneli numeron. Helena näppäili sen omaan puhelimeensa ja painoi soittonäppäintä. Muutaman hälytysäänen jälkeen sama miesääni vastasi.
— Haloo?
— Helena Laine tässä, Annaa edustava asianajaja. Kenen kanssa puhun?
Toisessa päässä kuului kahinaa. Ääni muuttui heti epävarmemmaksi.
— Ja millähän asialla te olette?
— Luottosopimuksen 324/15 vuoksi. Ilmoittakaa organisaationne virallinen nimi, Y-tunnus, postiosoite sekä tieto siitä, millä perusteella harjoitatte perintätoimintaa.
Puhelimeen laskeutui hiljaisuus. Sitten mies mutisi jotain epäselvää ja katkaisi puhelun.
Helena laski puhelimen pöydälle ja katsoi Annaa rauhallisesti.
— Tuo ei ollut perintätoimisto. Se oli lavastettu soitto. Todennäköisesti joku Sarin tuttava, jota on pyydetty pelottelemaan teitä. Oikea perintätoimija kertoo nimensä, yrityksen tiedot ja asian perusteet, eikä katoa ensimmäisen tarkentavan kysymyksen jälkeen.
Anna päästi helpottuneen huokauksen, mutta Helena kohotti sormensa.
— Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei luottoa olisi olemassa. Mikael ja Sari ovat voineet hakea lainaa tai pikavippiä teidän henkilötietojenne ja henkilöllisyystodistuksen kopion perusteella. Ikävä kyllä tällaisia tapauksia tulee vastaan. Tarkistetaan asia.
Helena veti näppäimistön lähemmäs ja alkoi kirjoittaa nopeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän käänsi näytön Annaa kohti.
— Teidän kirjallisella suostumuksellanne haen tiedot luottorekisteristä. Katsotaanpa. Teillä näkyy tosiaan maksuhäiriömerkintään johtava viive. Mutta kyse ei ole vain yhdestä sopimuksesta.
Anna tuijotti ruutua, ja tuntui kuin lattia olisi kadonnut hänen altaan.
Näytöllä näkyi kolme riviä. Ensimmäinen oli 1 120 euron kulutusluotto, joka oli avattu viime vuoden huhtikuussa. Toinen oli 400 euron pikavippi heinäkuulta. Kolmas oli luottokortti, jonka 500 euron luottoraja oli otettu käyttöön syyskuussa.
— Minä en ole ottanut näistä yhtäkään, Anna sanoi niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat.
Tapani kumartui eteenpäin ja kiinnitti katseensa ruutuun.
— Onko tämä kaikki Mikaelin tekosia?
— Ei tehdä johtopäätöksiä ennen kuin faktat ovat koossa, Helena sanoi ja nosti kätensä rauhoittavasti. — Mutta päivämäärien perusteella kaikki kolme sopimusta on tehty aikana, jolloin olitte jo naimisissa. Summista päätellen rahat eivät myöskään ole menneet yhteisiin kotitalousmenoihin vaan johonkin aivan muuhun. Anna, muistatteko, tekikö Mikael tai hänen äitinsä viime vuoden aikana mitään isompia hankintoja?
Anna jäi miettimään. Sitten muisto iski kuin sähköisku.
— Huhtikuussa Mikael ja hänen äitinsä kävivät etelässä lomalla. He väittivät, että Sari oli säästänyt matkarahat eläkkeestään. Heinäkuussa Mikael osti uuden kannettavan tietokoneen ja sanoi saaneensa töistä bonuksen. Syyskuussa Sarille ilmestyi uusi pesukone. Hän kehuskeli sillä naapureillekin.
Helena kirjoitti jokaisen kohdan muistiin ja nojautui sitten tuolinsa selkänojaan.
— Siinä alkaa hahmottua motiivi. Rahaa on käytetty lomaan, elektroniikkaan ja kodinkoneisiin, mutta velat on siirretty teidän nimiinne. Muistatteko, missä henkilöllisyystodistuksenne oli viime vuoden huhtikuussa?
Anna sulki silmänsä ja palasi mielessään siihen aikaan. Mikael oli pyytänyt hänen henkilöllisyystodistustaan, muka ottaakseen kopion työpaikan papereita varten. Anna ei ollut kysynyt sen tarkemmin, vaan oli antanut sen.
— Se oli Mikaelilla. Hän sanoi, että töissä tarvitaan puolison henkilötiedot vakuutusasioita varten.
Helena nyökkäsi tavalla, joka kertoi hänen odottaneen juuri tällaista vastausta.
— Hyvin tavallinen kuvio. Todennäköisesti allekirjoitukset on väärennetty. Käsialatutkimus pystyy selvittämään sen. Jos näin on, Mikaelin ja mahdollisesti myös Sarin toiminta täyttää petoksen tunnusmerkistön.
Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus. Ensimmäisenä sen rikkoi Tapani.
— Mitä pitää tehdä, jotta asia saadaan liikkeelle?
— Tehdään rikosilmoitus poliisille. Lisäksi nostetaan kanne, jossa vaaditaan luottosopimusten toteamista pätemättömiksi. Samalla voidaan vaatia korvausta henkisestä kärsimyksestä sekä kaikista kuluista, joita tästä aiheutuu. Mutta ennen sitä minun täytyy kysyä teiltä, Anna: oletteko valmis viemään asian loppuun asti? Kun Mikael ja Sari saavat tietää ilmoituksesta, paluuta entiseen ei enää ole. He alkavat puolustautua, ja hyvin todennäköisesti he yrittävät iskeä takaisin vielä kovemmin.
Anna jäi hetkeksi katsomaan käsiään pöydällä.