Anna nousi taksista ja jäi hetkeksi seisomaan vanhempiensa talon ulko-oven eteen. Laukussa oli puhelin, jonka näyttö oli pimeänä, ja heidän vuokra-asuntonsa yöpöydän laatikossa olivat maanneet jo kolme viikkoa Hyundain avaimet. Hän ei ollut koskenut niihin sen illan jälkeen, kun Mikael oli napannut molemmat avainniput ja vienyt auton äidilleen.
Oven avasi hänen isänsä, Tapani. Tervehdys oli lyhyt, melkein kuiva. Heti sen jälkeen isän katse siirtyi Annan olan yli tyhjään rappukäytävään.
— Missä auto on?
Mikael, joka tuli portaita Annan perässä appelsiinipussi kädessään, astui nopeasti vaimonsa eteen kuin suojaksi, vaikka ele tuntui enemmänkin peittämiseltä. Hänen hymynsä oli leveä ja lähes juhlavireinen.
— Sehän on nykyään minun äitini auto! hän naurahti ja levitti kätensä, ikään kuin olisi ilmoittanut jonkin hauskan yllätyksen.
Anna seisoi hiljaa eikä nostanut katsettaan.
Tapani käänsi silmänsä vävyynsä. Hän katsoi tätä pitkään, niin pitkään, että keittiöstä kantautuva astioiden kilinäkin tuntui vaimenevan. Lopulta hän väistyi ovelta ja nyökkäsi eteisen suuntaan.
— Tulkaa sisään.
Mikael meni ensimmäisenä keittiöön. Hän riisui takkinsa, heitti sen tuolin selkänojalle ja kurotti heti pöydällä olevan salaatin puoleen. Anna istuutui vastapäätä, laski kätensä syliinsä ja jäi tuijottamaan kirjailtua pöytäliinaa.
Äiti, Maria, tuli keittiöstä höyryävän perunakattilan kanssa. Hän nosti kattilan pöydälle ja palasi saman tien takaisin hellan ääreen. Hän ei tervehtinyt vävyään eikä edes vilkaissut tähän päin.
Mikael kauhoi ruokaa lautaselleen ja puhui samalla, katse tiukasti pöydässä.
— Käytiin eilen äidin kanssa mökillä. Haettiin sinne uusi sohva. Auto on muuten loistava, tilava ja kaikkea. Äiti ajaa ihan kuin ammattilainen, en olisi uskonut. Poikettiin vielä varastollakin hakemassa tavaraa. Paluumatkalla yksi rengas oli vähän vajaa, mutta äiti hoiti senkin itse, ajoi huoltoaseman pumpulle eikä edes pyytänyt minua avuksi.
Hän puhui suu täynnä ja jatkoi syömistä. Maria toi teekannun pöytään ja istuutui ikkunan viereen. Hänen katseensa pysyi ulkona, ei vieraissa.
Tapani nousi paikaltaan, meni olohuoneeseen ja palasi hetken kuluttua kansio mukanaan. Se oli paksu, kovakantinen kansio, ja hän laski sen pöydälle aivan Mikaelin lautasen viereen. Sitten hän avasi sen ja käänsi paperit vävynsä nähtäväksi.
— Lahjakirja, hän sanoi matalalla äänellä.
Mikael jähmettyi. Lusikka jäi ilmaan matkalla kohti suuta, ja hänen kasvonsa kalpenivat hitaasti.
— Auton omistaja on Anna. Et sinä. Eikä sinun äitisi.
— No niin, mutta mehän ollaan perhettä. Yhteistä omaisuuttahan se on, kun me…
— Lahjakirja, Tapani keskeytti, ja hänen äänensä koveni. — Puolisolle lahjaksi annettu omaisuus ei ole yhteisesti hankittua omaisuutta. Auto kuuluu yksin Annalle. Sinä ja äitisi käytätte toisen omaisuutta ilman omistajan lupaa.
Mikael laski lusikan pöydälle. Hän vilkaisi vaimoaan, mutta Anna ei nostanut päätään. Silloin hän kääntyi Tapanin puoleen ja yritti hymyillä. Hymy jäi vinoksi ja epävarmaksi.
— Älä nyt, Tapani. Ei tässä mitään vieraita olla. Äiti on sairas, hän tarvitsee apua. Sydän temppuilee ja verenpaine heittelee. Anna taas istuu kotona eikä edes aja sillä autolla. Hän on itse sanonut, että pelkää mennä rattiin. Mitä pahaa minä muka olen tehnyt? Minä yritän vain auttaa kaikkia, ja te alatte heti puhua kuin olisin varastanut jotain. Se on minun äitini. Te yritätte tehdä hänestä jonkun ulkopuolisen.
Tapani painoi kämmenensä pöydän reunaa vasten.
— Sinä haluat, että tyttäreni pysyy hiljaa. Että hän kulkee jalan, samalla kun sinun äitisi ajelee autolla, jota varten minä otin lainaa ja vaimoni myi korunsa. Perintökorunsa. Oman isoäitini suvusta.
Keittiöön laskeutui raskas hiljaisuus. Se tuntui kuin paksu peitto olisi vedetty kaikkien päälle. Anna kuuli, miten teekannu sihisi hiljaa liedellä ja miten eteisen hanasta putosi pisaroita altaaseen.
Tapani kääntyi tyttärensä puoleen. Hänen äänensä muuttui lempeämmäksi, mutta päätös siinä ei horjunut.
— Anna, laita takki päälle. Me lähdemme hakemaan auton. Nyt heti.
Anna nousi. Mikael ponkaisi myös pystyyn, nappasi puhelimensa pöydältä ja alkoi näpytellä näyttöä kiireisin sormin.
— Hetkinen, oletteko te tosissanne? Te nöyryytätte minua omien vanhempiesi edessä? Jonkun auton takia?
— Se ei ole “joku auto”, Tapani vastasi kääntymättä. — Se on Annan omaisuutta. Pue päällesi, tyttö.
He lähtivät kolmisin: Anna, isä ja äiti. Mikael jäi keittiöön. Hetken kuluttua hän kuitenkin tuli eteiseen ja sanoi Annan selälle hiljaa mutta selvästi, juuri kun tämä veti takkia ylleen:
— Sinä petit perheesi. Muista se.
Anna pysähtyi sekunniksi, mutta ei kääntynyt. Tapani avasi oven ja päästi tyttärensä edellään ulos.
He laskeutuivat portaat alas talon eteen, missä taksi odotti. Maria istui taakse, Anna hänen viereensä, ja Tapani meni etupenkille. Hän ilmoitti kuljettajalle Sarin osoitteen, ja auto lähti liikkeelle.
Koko matkan Anna katseli ikkunasta ulos. Maria ei sanonut mitään, mutta puristi tyttärensä kättä kylmillä sormillaan.
Taksi pysähtyi vanhan viisikerroksisen talon eteen kaupungin laidalla. Kolmannen kerroksen ikkunassa paloi valo. Anna muisti, miten anoppi oli puoli vuotta aiemmin pyytänyt avaimia “vain päiväksi”, koska piti päästä lääkäriin. Sitten päivästä tuli kaksi. Kahdesta päivästä viikko. Ja lopulta Mikael oli vain ilmoittanut, että äiti oli hoitanut vakuutusasiat niin, että hänkin saattoi ajaa autoa. Anna ei ollut enää jaksanut väittää vastaan.
Tapani meni portaat ylös ensimmäisenä ja soitti ovikelloa. Anoppi avasi melkein heti, aivan kuin olisi odottanut oven takana. Hänellä oli yllään kukallinen kotitakki, ja kädessään hän puristi puhelinta. Mikael oli ilmeisesti ehtinyt varoittaa häntä.
— Tapani, mikä yllätys, Sari sanoi ja yritti venyttää huulilleen hymyn. — Mikael soitti ja kertoi, että teille tuli vähän erimielisyyttä. No, tuollaista sattuu perheissä. Laitan teetä tulemaan, niin jutellaan kaikessa rauhassa ilman hermostumista.
— Auton avaimet, Tapani sanoi tasaisesti.
— Tietysti, heti. — Sari kääntyi naulakon suuntaan, otti askeleen ja tempaisikin yhtäkkiä oven itseään kohti yrittäen sulkea sen.
Tapani nosti kätensä ja painoi sen ovenkarmia vasten.
— Ei tehdä tästä näytelmää. Auto kuuluu Annalle. Sinä olet käyttänyt sitä puoli vuotta ilman lupaa. Et ole kertaakaan kysynyt omistajan suostumusta. Anna avaimet vapaaehtoisesti, tai minä soitan poliisille. Kaikki paperit ovat mukana.
Sarin kasvot vääntyivät. Hän pyörähti ympäri, katosi asuntoon ja palasi melkein heti avaimet nyrkissään. Hänen silmänsä näyttivät raivosta vaaleilta.
— Ota sitten!
Hän paiskasi avaimet suoraan Annan kasvoja kohti, selvästi tähdäten. Metallinen nippu osui poskeen ja putosi kilahtaen lattialle. Maria henkäisi järkyttyneenä. Tapani ei liikahtanut.
— Mutta miehesi lähtee vielä sinun luotasi, paina se mieleesi! Sari huusi Annan selän taakse, kun tämä kumartui nostamaan avaimia. — Kunnollinen vaimo tukee miestään, mutta sinä? Itsekäs olet! Et raaskinut antaa autoa sairaalle ihmiselle! Sinun pitäisi olla minulle kiitollinen koko loppuelämäsi siitä, että minä annoin poikani mennä kanssasi naimisiin!
Anna suoristautui. Hänen kätensä eivät vapisseet. Hän katsoi anoppiaan suoraan, mutta ei sanonut sanaakaan. Sitten hän kääntyi ja lähti portaita alas.
Maria seurasi häntä. Tapani jäi hetkeksi paikoilleen katsomaan, kuinka Sari paiskasi oven kiinni, ja tuli sitten muiden perässä pihalle.
Hyundai seisoi talon edessä. Yksi renkaista oli puoliksi tyhjä, konepellillä oli likaisia valumajälkiä ja sivupeili oli vinossa. Anna avasi oven ja pysähtyi niille sijoilleen.
Takapenkillä lojui vieraita kasseja, tahroille kulunut vanha neuletakki, kaksi tyhjää limonadipulloa ja paperiroskaa. Sisällä haisi tupakka ja halpa hajuvesi. Etumatkustajan istuimella olivat Sarin käsineet.
Maria ryhtyi ääneti nostamaan tavaroita ulos, yksi kerrallaan, ja asetteli ne siististi asfaltille ulko-oven viereen.
Tapani astui Annan luo ja kosketti häntä olkapäälle.
— Istu rattiin. Ajetaan kotiin.
Anna istui kuljettajan paikalle. Ratti tuntui tahmealta ja kylmältä. Hän vilkaisi isäänsä, joka asettui viereiselle penkille ja kiinnitti turvavyön. Maria istui taakse.
Anna käynnisti moottorin, painoi kytkintä ja ajoi varovasti pois pihasta. Taustapeilistä hän näki, miten kolmannen kerroksen verho heilahti.
Kului kaksi päivää. Mikael ei soittanut, ei lähettänyt viestiä eikä ilmestynyt kotiin. Anna ehti melkein uskoa, että mies oli vain kadonnut hänen elämästään. Kolmannen päivän iltana ovikello kuitenkin soi. Hän meni avaamaan. Mikael seisoi kynnyksellä. Sanomatta mitään hän astui sisään, käveli huoneeseen ja ojensi Annalle rypistyneen paperilapun.
— Lue.
Anna silmäili tekstin nopeasti. “Sinä petit minut. Valitsit vanhempasi etkä perhettäsi. Nöyryytit sairasta äitiäni. Minä lähden. Me eroamme. Omaisuus jaetaan. Minulla on oikeus korvaukseen.”
Anna nosti katseensa.
— Häivy.
Mikael tuijotti häntä hämmästyneenä, aivan kuin olisi odottanut kyyneleitä, huutoa tai anelua. Anna katsoi hiljaa hänen ohitseen. Mies paiskasi oven kiinni niin kovaa, että eteinen tuntui tärähtävän.
Anna istui vielä pitkään keittiössä ja tuijotti rypistynyttä paperia. Käsiala oli Mikaelin, mutta sanat olivat selvästi Sarin sanelemia. Anna tunsi nuo ilmaukset liian hyvin. Hän taittoi lapun kahtia ja työnsi sen pöytälaatikkoon. Sisällä oli oudolla tavalla tyhjää. Ei sattunut, ei kirvellyt katkeruudesta, vaan oli nimenomaan tyhjää, kuin rinnasta olisi nostettu pois jokin raskas ja kömpelö esine, joka oli vaikeuttanut hengittämistä jo vuosien ajan.
Seuraavana päivänä Anna ajoi töihin. Hyundai seisoi talon edessä puhtaana: edellisenä iltana hän oli pessyt sisätilat tupakankatkusta, heittänyt vieraat käsineet pois ja pyyhkinyt jokaisen kahvan. Nyt auto tuoksui hänen omalta hajuvedeltään ja termomukin kahvilta.
Illalla, kun hän palasi ja pysäköi auton, viereisen rapun ovesta astui ulos naapuri, Aili, ja heilutti hänelle kättään.
— Annaseni, minä näin teidät eilen! Te huusitte miehesi kanssa niin, että koko rappu kaikui. Olin jo vähällä soittaa poliisin. Mikael väitti, että sinä olit ryöstänyt hänen äitinsä? En minä sitä uskonut, mutta kyllä hän puhui niin vakuuttavasti.
Anna pysähtyi avaimet kädessään.
— Ryöstänyt? Sanoiko hän todella niin?
— Niin sanoi. Että sinä veit auton sairaalta naiselta ja nyt tämä makaa sydänkohtauksen kourissa. Ja että heitit hänen tavaransa asfaltille. Minä sanoin hänelle, että ei Anna ole sellainen, mutta hän vain huiskaisi kädellään ja lähti menemään.
Anna veti syvään henkeä ja puhalsi sen hitaasti ulos.
— Aili, minä en varastanut mitään. Auto on minun. Vanhempani antoivat sen minulle lahjaksi. Anoppini ajoi sillä puoli vuotta ilman lupaani. Enkä minä heittänyt hänen tavaroitaan pois, palautin ne vain. Voin näyttää paperit, jos haluat.
Aili levitti kätensä järkyttyneenä.
— Voi hyvänen aika, mitä kaikkea sitä tapahtuukin! Ja hän selitti minulle aivan kuin mikäkin satakieli. Kuule, Anna, pidä pintasi. Minä sanon tästä lähtien kaikille meidän talossa, ettei hänen puheitaan kannata uskoa.
Anna nyökkäsi ja lähti kohti rappua.