Sitten hän kohotti katseensa. Hänen mieleensä välähtivät avaimet, jotka oli paiskattu häntä kohti kuin roska. Hän muisti sosiaaliseen mediaan tehdyn kirjoituksen, ne sanat, joilla hänet oli yritetty nolata kaikkien edessä. Ja ennen kaikkea hän kuuli jälleen korvissaan Sarin naurun puhelimen toisessa päässä.
— Olen valmis, Anna sanoi hiljaa.
Helena nyökkäsi, eikä hänen ilmeessään ollut enää epäilystä.
— Siinä tapauksessa ryhdymme toimeen. Laadin tänään rikosilmoituksen petoksesta. Huomenna viemme sen poliisille.
He poistuivat toimistosta puolenpäivän jälkeen. Sade oli lakannut, ja pilvien välistä siivilöityi kylmää lokakuista valoa. Anna käveli isänsä rinnalla ja tunsi, kuinka jokin hänen sisällään asettui uuteen asentoon. Pelko ei kadonnut kokonaan, mutta se väistyi taaemmas. Sen tilalle nousi viileä, kirkas päättäväisyys.
Samana iltana Anna istui kotona papereiden keskellä, kun ovikello soi jälleen. Hän nousi, meni ovelle ja katsoi ovisilmästä. Käytävässä seisoi Mikael, kasvot vääristyneinä kiukusta ja levottomuudesta.
Anna avasi oven.
Mikael seisoi kynnyksellä takki huolimattomasti päällään. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, silmien alla oli tummat varjot, ja hengitys kulki raskaasti, aivan kuin hän olisi juossut portaat ylös.
— Kävitkö sinä oikeasti asianajajan luona? hän täräytti heti.
— Miten se sinulle kuuluu?
— Miten se minulle kuuluu? Mikael otti askeleen lähemmäs, mutta Anna ei väistänyt. — Minulle soitettiin, että olet selvittänyt luottotietojasi ja lainoja! Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä olet tekemässä? Haluatko sinä saada äitini vankilaan?
— Minä haluan tietää, miksi nimissäni on lainoja, joita en ole ottanut. Ja haluan, että ne, jotka ovat ne järjestäneet, vastaavat siitä lain edessä.
Mikael jähmettyi. Hänen huulensa kalpenivat.
— Et sinä pysty todistamaan mitään. Et yhtään mitään. Äiti on sairas. Hänellä on verenpaine, sydänvaivoja. Jos hänelle tapahtuu jotakin, se jää sinun omalletunnollesi. Tajuatko sinä sen? Oletko edes hetken miettinyt, mitä käy, jos hän joutuu sairaalaan? Entä jos käy pahemmin? Pystytkö sinä elämään sen kanssa?
— Sinun äitisi vastaa itse terveydestään, Anna sanoi tasaisesti. — Ja omista teoistaan myös. Niin kuin sinäkin.
Mikael tuijotti häntä kuin näkisi hänet ensimmäistä kertaa.
— Sinä olet muuttunut. Et sinä ennen ollut tuollainen.
— Ennen minä pelkäsin. Nyt minulla ei ole enää mitään menetettävää.
Mikael kääntyi äkisti ja lähti hissille. Anna sulki oven hänen jälkeensä ja jäi hetkeksi nojaamaan siihen selällään.
Seuraavana aamuna Helena soitti yhdeksältä.
— Anna, rikosilmoitus on valmis. Tulen hakemaan teidät tunnin kuluttua. Mennään yhdessä poliisiasemalle.
Anna vaihtoi ylleen suoran hameen ja valkoisen puseron, kiersi hiuksensa siistille nutturalle ja lähti ulos. Helena odotti talon edessä autonsa vieressä ja puhui puhelimessa. Nähdessään Annan hän nyökkäsi, päätti puhelun ja avasi auton oven.
— Minulla on uutta tietoa, hän sanoi. — Selvitin yhtä niistä lainoista. Sitä, jonka summa oli noin neljäsataa euroa. Arvatkaa, kenen tilille rahat on kirjattu vastaanotetuiksi?
— Sarin?
— Juuri niin. Summa siirrettiin hänen tililleen seuraavana päivänä sopimuksen tekemisestä. Se on hyvin suora näyttö. He eivät ole edes vaivautuneet peittämään jälkiään kunnolla. Meillä on siis jo varsin vahva paketti kasassa. Mennään.
He nousivat autoon ja ajoivat pois pihasta. Poliisilaitoksella oli ruuhkaista ja levotonta. Ihmisiä kulki edestakaisin, puhelimet soivat ja jossakin käytävän päässä joku puhui kovalla äänellä. Helena liikkui kuitenkin varmana, aivan kuin olisi tuntenut paikan läpikotaisin. Hän meni oikealle tiskille, tervehti päivystävää poliisia ja laski asiakirjakansion pöydälle.
— Rikosilmoitus petoksesta, hän ilmoitti. — Liitteinä ovat sopimusjäljennökset, tilitiedot, luottotietoselvitys ja muut todisteet.
Päivystäjä otti ilmoituksen vastaan, leimasi paperit ja antoi Annalle ilmoituksen vastaanottamisesta kertovan tositteen. Anna piteli lappua käsissään ja luki siihen merkittyä numeroa. Siitä hetkestä lähtien asia ei ollut enää vain pelko, epäilys tai perheen sisäinen painajainen. Se oli virallinen.
Kun he astuivat takaisin ulos, Annan puhelin alkoi soida. Näytöllä ei näkynyt numeroa. Hän painoi vastaa.
Kaiuttimesta kuului Sarin ääni. Tällä kertaa siinä ei ollut naurua. Se oli kuiva ja vihainen, kuin pureva talvituuli.
— Vai poliisille asti sinä sitten menit. No, ei se mitään. Vielä sinä kadut tätä. Minullakin on tuttuja. Saat kyllä tietää, miltä vaikeudet tuntuvat.
Anna ei sanonut mitään. Hän katkaisi puhelun rauhallisesti ja sujautti puhelimen laukkuunsa.
Helena katsoi häntä kysyvästi.
— Sari, Anna sanoi. — Uhkailee.
— Siihen kannattaa varautua. Tämä on vasta alku. Kun he ymmärtävät, ettette enää pelkää, uhkaukset todennäköisesti lisääntyvät. Sen jälkeen he alkavat tarjota sovintoa. Ja juuri siinä vaiheessa on tärkeintä olla horjumatta.
Anna nyökkäsi. He olivat matkalla takaisin Helenan toimistolle, kun puhelin soi uudestaan. Tällä kertaa soittaja oli Maria.
— Annaseni, missä sinä olet? Marian ääni vapisi.
— Asianajajan kanssa. Mitä on tapahtunut?
— Sari tuli tänne äsken. Ihan itse. Hän istui tuohon pihapenkkien luo eikä suostu lähtemään. Hän sanoo, ettei liiku mihinkään ennen kuin perut rikosilmoituksen. Ja väittää, että sydämestä ottaa kiinni ja jos hän kuolee, se on sinun syytäsi. Naapurit ovat kerääntyneet katsomaan.
Anna puristi puhelinta niin lujasti, että hänen sormensa kalpenivat.
— Äiti, laita ovi lukkoon äläkä mene ulos. Tulen heti.
Kun Anna ja Helena saapuivat Annan vanhempien talolle, ulko-oven edustalle oli jo kertynyt pieni joukko ihmisiä. Viereisten penkkien eläkeläisnaisia, nuori äiti lastenvaunujen kanssa ja kaksi miestä naapurirapusta seisoivat puolikaaressa ja katselivat penkkiä, jolla Sari istui.
Sari oli kietonut kaulaansa harmaan villahuivin, laittanut tummat aurinkolasit silmilleen ja painoi vasenta kättään rintaansa vasten. Hänen olemuksensa oli kärsivä, suorastaan näyttämölle sopiva. Vieressä oli avoin laukku, josta pilkottivat vesipullo ja lääkepakkaus.
Anna nousi autosta. Sari kohotti heti päänsä ja puhui niin kovalla äänellä, että jokainen varmasti kuulisi.
— Siinä hän nyt on! Katsokaa hyvät ihmiset! Oma miniä! Vei auton sairaalta vanhalta naiselta ja nyt teki vielä rikosilmoituksenkin. Vankilaan hän minut haluaa. Että kuolisin sinne. Ja mistä hyvästä? Siitäkö, että kävin lääkärissä?
Joukossa alkoi kuulua levotonta mutinaa. Anna aikoi avata suunsa, mutta Helena kosketti häntä kevyesti kyynärvarresta ja astui itse eteenpäin.
— Sari, Helena sanoi kuuluvasti ja selkeästi. — Olen Annan asianajaja. Se, mitä te nyt teette, täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkkejä. Julkinen valheellisten väitteiden levittäminen toisen maineen vahingoittamiseksi on rikos. Haluatteko todella jatkaa?
Sari hätkähti ja vaikeni hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.
— Älkää te tulko minulle lakipykäliä latelemaan! hän sihahti. — Minä olen sairas ihminen. Minulla on sydänvika. Kohta ambulanssi joutuu hakemaan minut. Ja sinä, Anna, saat vastata siitä. Samoin te, asianajaja. Minä kyllä kirjaan kaiken ylös.
— Kirjatkaa vain, Helena vastasi tyynesti. — Minä puolestani tallennan jo tätä keskustelua. Kaikki sanomanne liitetään tutkintamateriaaliin. Ja silminnäkijöitäkin näyttää olevan. Naapurit kuulivat oikein hyvin, mitä juuri väititte.
Sari puri hampaansa yhteen eikä sanonut heti mitään. Tapani, joka oli siihen asti seisonut talon ulko-oven luona, astui alas portaat ja meni penkin läheisyyteen. Hänen äänensä oli kuuluva, mutta hän ei huutanut.
— Sari, pyydän teitä poistumaan täältä. Tämä on taloyhtiön piha, ja te häiritsette vaimoani sekä naapureitani. Jos ette viiden minuutin kuluessa lähde, soitan poliisille. Minulla on hallussani kaikki asiakirjat: autosta, lainoista ja siitä, miten te ja poikanne olette käyttäneet tyttäreni henkilötietoja. Jos haluatte jatkaa, jatkakaa toki, mutta sitten asia jatkuu poliisin kanssa.
Ihmisjoukossa liikahti. Eläkeläisnaiset vilkaisivat toisiaan. Toinen naapurirapusta tulleista miehistä sanoi kovaan ääneen:
— Hetkinen. Onko tämä siis se nainen, joka otti lainoja miniänsä nimiin? No jopas jotakin.
— Kyllä, Helena vahvisti. — Kolme lainaa. Kaikki on tehty Annan tietämättä. Rahat ovat menneet matkaan, kodinkoneisiin ja kannettavaan tietokoneeseen. Poliisitutkinta on jo käynnissä.
Joukko alkoi kuiskia nyt aivan toiseen sävyyn. Lastenvaunuja työntänyt äiti kääntyi ja lähti pois. Yksi eläkeläisnaisista veti suunsa tiukaksi viivaksi ja pudisti päätään.
Sari tajusi menettävänsä yleisönsä. Hän tempaisi laukkunsa penkiltä, nousi ja sähähti hampaidensa välistä:
— Ei tämä tähän jää. Totuus on minun puolellani. Vielä te huomaatte, keneen olette sotkeutuneet.
Sitten hän lähti pihasta nopein askelin, melkein juosten. Kymmenen metrin päässä hän otti aurinkolasit pois silmiltään.
Tapani seurasi hänen menoaan katseellaan ja kääntyi sitten tyttärensä puoleen.
— Mennään sisälle. Äitisi on aivan hermona.
Maria odotti heitä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kädet vapisivat.
— Lähtikö hän?
— Lähti, Tapani sanoi. — Eikä tule vähään aikaan takaisin. Kaikki saatiin talteen.
Hän auttoi vaimonsa tuolille ja kaatoi hänelle vettä. Sillä välin Helena meni keittiöön, avasi kannettavansa ja alkoi kirjoittaa täydennystä rikosilmoitukseen.
— Tämäkin lisätään aineistoon, hän sanoi näppäillessään. — Uhkailu, perättömät syytökset ja painostusyritys. Tuomioistuimet eivät katso tällaisia asioita hyvällä. Ja kun Sari alkaa myöhemmin vedota heikkoon sydämeensä, meillä on tästä päivästä sekä ääni- että videotallenne.
Seuraavana aamuna Helena soitti Annalle aikaisin.
— Anna, minulla on uutisia. Poliisi on aloittanut esitutkinnan petoksesta. Tänään päivällä Sarin luona tehdään kotietsintä.
Anna nousi istumaan sängyn reunalle. Esitutkinta. Sana kuulosti tuomiolta. Mutta ei hänelle — vaan heille.
— Entä Mikael?
— Hänetkin kutsutaan kuulusteluun. Hän on asiassa epäiltynä mukana tekijäkumppanina. Jos käsiala- ja asiakirjatutkimukset vahvistavat, että allekirjoitukset on väärennetty, vastuu koskee heitä molempia.
Päivällä Anna meni töihin, mutta keskittymisestä ei tullut mitään. Hän tuijotti tietokoneen näyttöä, luki samaa sähköpostia yhä uudelleen eikä ymmärtänyt siitä sanaakaan. Kolmelta iltapäivällä Helenalta tuli viesti: “Kotietsintä tehty. Kannettava, asiakirjoja ja pankkikortteja takavarikoitu. Sari yritti lukittautua kylpyhuoneeseen. Ei auttanut.”
Tuntia myöhemmin Mikael soitti. Hänen äänensä vapisi ja murtui välillä.
— Anna… Annaseni… Mitä sinä olet tehnyt? He tulivat meille. Äiti oli vähällä joutua ambulanssiin. Verenpaine melkein kaksisataa. Hän makaa eikä pääse ylös. Ymmärrätkö sinä, että sinä tapat hänet?
— Minä en tehnyt rikosilmoitusta hänen terveydestään. Tein sen petoksesta. Ne ovat kaksi eri asiaa.
— Mikä petos? Mikael parahti. — Me otimme vähän rahaa. Käytimme sitä, niin. Mutta mehän olemme perhettä! Me olisimme maksaneet kaiken takaisin. Ihan varmasti olisimme. Emme vain ehtineet!
— Sinulla oli puolitoista vuotta aikaa maksaa takaisin. Et maksanut mitään. Ostit kannettavan ja väitit minulle, että se oli bonuksesta. Samaan aikaan minä säästin ruoasta ja kuljin bussilla, koska rahaa ei ollut. Muistatko sinä sen? Kysyitkö sinä kertaakaan, onko minulla edes matkarahaa?
Puhelimeen laskeutui hiljaisuus.
— En minä tiennyt, Mikael sanoi lopulta. — Luulin, että sinulla oli kaikki kunnossa.
— Minulla ei ollut mitään kunnossa, Mikael. Sinä et vain huomannut.
Hän vaikeni. Anna kuuli hänen hengittävän raskaasti ja nopeasti.
— Voitko sinä perua sen ilmoituksen? Ole kiltti. Minä maksan kaiken. Me maksamme kaiken takaisin. Peru se vain.
— En. Rikosilmoitusta ei noin vain vedetä pois, kun esitutkinta on käynnistetty. Vaikka haluaisinkin.
— Sitten minä en tiedä, mitä meille tapahtuu.
Mikael katkaisi puhelun.
Samana iltana Anna istui vanhempiensa luona. Tapani pani vedenkeittimen päälle ja jäi seisomaan keittiön ikkunan ääreen.