– …ja tämä kaikki kuuden tuhannen euron takia?
– Ei rahan takia, vaan valheiden. Sen takia, että käskit minua pakkaamaan tavarani. Sen takia, että et tullut tännekään minun vuokseni, vaan hakemaan takaisin sitä elämää, jossa sinulla oli helppoa.
– Minä rakastan sinua.
Anna vilkaisi hänen kädessään olevaa kukkakimppua.
– Sinä rakastat sitä, että minä maksan laskut, istun ruokapöydässä hiljaa ja siirrän rahaa kyselemättä.
– Tuo ei ole reilua.
– Oliko sitten reilua kutsua minua elätiksi?
Mikaelin katse terävöityi.
– Minä en sanonut niin.
– Sinun äitisi sanoi. Ja sinä olit hiljaa. Minulle se riitti.
Mikael paiskasi ruusut penkille.
– Hyvä on. Elä sitten yksin. Katsotaan, kuinka pitkälle pääset.
– Pääsen kyllä.
– Noilla pikku mekoillasi?
– Juuri niillä.
Hän lähti nopeasti, melkein juosten. Anna ei kumartunut nostamaan kukkia. Hetken kuluttua rappukäytävästä astui ulos naapurinainen, pysähtyi ruusujen kohdalle ja kysyi:
– Ovatko nämä teidän?
– Eivät, Anna vastasi. – Joku erehtyi osoitteesta.
Syyskuussa Anna sai kutsun pitämään ompelukurssia kaupungin käsityökeskuksessa. Ryhmä oli pieni: tavallisia naisia, jotka halusivat oppia tekemään vaatteita itselleen. Kun Anna seisoi heidän edessään mittanauha kaulallaan, hän tajusi äkkiä jotakin. Kukaan ei kysynyt, kenelle hänen pitäisi olla kiitollinen. Kukaan ei vähätellyt hänen työtään turhaksi puuhasteluksi. Kukaan ei vaatinut, että hänen rahansa oli annettava jonkun toisen haaveeseen.
Tunnin jälkeen noin kuusikymppinen nainen jäi hänen luokseen.
– Te selitätte kaiken niin selkeästi, aivan kuin olisitte opettanut koko ikänne.
Anna hymyili pienesti.
– En ole. Olen vain joutunut aloittamaan monta kertaa alusta.
Nainen nyökkäsi.
– Sen kyllä tuntee.
Samana iltana Anna osti itselleen uuden matkalaukun. Ei kallista, ei näyttävää, vaan tukevan tummanvihreän laukun, jossa oli suora kahva ja kunnolliset pyörät. Vanhaa harmaata hän ei heittänyt pois. Se jäi Sarin varastokomeroon.
– Olkoon siellä, Anna sanoi. – Se toi minut pois.
Sari nauroi.
– Entä uusi? Minne sillä lähdetään?
– Kuopioon. Ilmoittauduin kangasmessuille.
– Yksinkö?
– Yksin.
Lokakuussa ero vahvistettiin käräjäoikeudessa ilman suuria näytelmiä. Mikael tuli paikalle Helenan kanssa. Tämä istui poikansa vieressä käytävällä ja teeskenteli, ettei huomannut Annaa lainkaan. Mutta kun Mikael nousi ja meni ikkunan luo, Helena kumartui Annan puoleen.
– Oletko nyt tyytyväinen?
– Olen rauhallinen.
– Mikael on sinun takiasi aivan loppu.
– Minun takiani hän ei enää elä minun rahoillani.
– Sinä olet kylmä nainen.
Anna sujautti henkilöllisyystodistuksensa laukkuun.
– En. Minä en vain ole enää teidän.
Helena avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta Mikael palasi heidän luokseen. Hän näytti yhtä aikaa vihaiselta ja eksyneeltä.
– Anna, kysyn nyt viimeisen kerran. Etkö sinä todella halua sopia asioita kunnolla?
– Mitä asioita?
– No… voisit edes auttaa autolainan loppuun hoitamisessa. Olimme kuitenkin yhdessä niin monta vuotta.
Anna katsoi häntä tyynesti.
– Mikael, ensin pyysit minulta kuutta tuhatta euroa äitiäsi varten. Sen jälkeen te molemmat yrititte esittää, että minä hajotin perheen. Nyt sinä haluat, että maksan autovelkaasi. Oletko kertaakaan tullut luokseni vain pyytääksesi anteeksi?
Mikael käänsi katseensa pois.
– Sanoinhan minä, että menetin malttini.
– Se ei ole anteeksipyyntö.
– Mitä sinä sitten vielä haluat?
– En mitään. Siinä juuri on ero.
Kun kaikki oli ohi, Anna astui ulos oikeustalosta. Päivä oli kuiva ja viileä. Ei erityisen kaunis, ei juhlallinen, ei täynnä merkkejä tai musiikkia. Se oli vain päivä, jolloin yksi pitkä tarina päättyi.
Hän käveli pysäkille, mutta ei noussut ensimmäiseen bussiin. Sen sijaan hän soitti Sarille.
– Nyt se on tehty.
– Miten voit?
Anna näki heijastuksensa pysäkin lasissa. Kastanjanruskeat hiukset olivat nutturalla, takki napitettu kiinni, ja hänen kädessään oli uusi tummanvihreä matkalaukku tulevaa matkaa varten.
– Tasaisesti.
– Tule tänne. Juodaan teetä sen kunniaksi.
– Tulen. Käyn ensin työhuoneella. Siellä odottaa yksi tilaus.
– Sinä et taida muuttua koskaan.
– Päinvastoin, Anna sanoi. – Minä juuri muutuin.
Viikkoa myöhemmin Mikael lähetti lyhyen viestin: ”Äiti sanoo, että voisit silti auttaa Mariaa. Hän ei liity tähän.”
Anna luki sanat ja huomasi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ettei hän alkanut miettiä vastausta, joka ei loukkaisi ketään. Hän kirjoitti vain:
”Minun rahani eivät enää ratkaise teidän perheenne ongelmia.”
Sitten hän pani puhelimen laukkuunsa.
Työhuoneessa tuoksui uusi kangas ja silitysraudasta nouseva lämmin höyry. Pöydällä odotti tummansinisen mekon kaava naiselle, joka oli eläkkeelle jäätyään päättänyt nousta harrastajateatterin lavalle. Anna silitti kangasta kämmenellään, tarkisti olkalinjan ja hymyili.
Ikkunan takana joku väitteli kovaäänisesti. Viereisestä huoneesta kuului oppilaiden naurua. Elämä jatkui ilman Mikaelia, ilman Helenaa, ilman kiireisiä rahapyyntöjä ja ilman muiden ihmisten velkoja.
Anna sytytti työvalon.
Sakset asettuivat hänen käteensä vakaasti.
Vanha harmaa matkalaukku oli jäänyt menneisyyteen. Kuusi tuhatta euroa lepäsivät yhä hänen tilillään. Eivät kostona. Eivät todisteena. Vaan hiljaisena turvana naiselle, joka oli kuullut totuuden ajoissa ja valinnut lopulta itsensä.