Ruokakauppojen kuitit olivat Annan nimissä. Sähköt, vesi ja vastike lähtivät Annan tililtä. Auto, jolla Mikael kuljetti Helenaa marketteihin ja terveyskeskukseen, oli käytännössä hänen maksamansa. Jopa Marian syntymäpäivälahja oli ostettu Annan kortilla.
Ja kaiken tämän keskellä hänelle oli toisteltu, että hänen pitäisi olla kiitollinen saadessaan kuulua heidän perheeseensä.
Samana iltana Mikael soitti.
– Missä sinä olet?
– Sarin luona.
– Ihanko oikeasti? Sen eronneen naisen luona?
– Mene asiaan.
– Äiti itkee.
– Voit kertoa hänelle, ettei hän saa niitä kuutta tuhatta euroa.
– Sinä käyttäydyt todella rumasti.
– En siirtänyt rahaa ihmiselle, joka yritti käyttää minua hyväkseen.
– Hän on minun äitini!
– Sitten sinä saat hoitaa asian hänen kanssaan.
Mikaelin ääni madaltui.
– Anna, mitä sinä oikein yrität? Haluatko pakottaa minut valitsemaan teidän väliltänne?
– En. Sinä olet jo valinnut.
– En minä ole valinnut mitään.
– Valitsit silloin, kun käskit minun pakata tavarani.
Puhelimen toisessa päässä hiljaisuus muuttui raskaaksi ja vihaiseksi.
– Luuletko, että minä alan juosta perässäsi?
– En luule.
– Siinä tapauksessa erotaan.
– Hyvä on.
Mikael vaikeni. Sana oli ilmeisesti tarkoitettu aseeksi, uhkaukseksi, jonka piti säikäyttää Anna. Sen sijaan siitä tuli vain vastaus.
– Sinä vielä kadut tätä, hän sanoi lopulta.
– Ehkä. Mutta en rahojen vuoksi.
Viikon kuluttua Helena soitti itse. Anna yllättyi nähdessään nimen näytöllä, mutta vastasi silti.
– Anna, anoppi aloitti pehmeällä äänellä, – sinä olet aikuinen nainen. Miksi tämä pitää viedä avioeroon asti?
– Te halusitte näyttää minulle paikkani.
– Herranen aika, kuka sinulle sellaista on sanonut?
– Te itse. Pihalla, talon edessä.
– Minä olin järkyttynyt. Verenpainekin nousi.
– Helena, älkää viitsikö.
Hetken anoppi oli vaiti.
– Hyvä on. Puhutaan sitten suoraan. Mikael on hermostunut. Hän meni tolaltaan ilman sinua. Kotona on kaaos. Hän syö mitä sattuu, myöhästelee töistä. Sinähän tiedät hänen luonteensa.
– Tiedän.
– No niin. Tule takaisin. Ja ne rahat… Jos et halua antaa koko kuutta tuhatta, siirrä edes kolme tuhatta. Loput voidaan katsoa myöhemmin.
Anna sulki silmänsä. Ei siksi, että sanat olisivat satuttaneet, vaan koska hän oli uupunut.
– Pyydättekö te nyt oikeasti puolta summasta kaiken tämän jälkeen?
– Minä pyydän perheen vuoksi.
– Marian vuoksi, niinkö?
Helena hengähti terävästi.
– Maria on myös perhettä.
– Siinä tapauksessa Mikael voi siirtää hänelle omia rahojaan.
– Ei hänellä ole sellaisia summia!
– Sitten häistä tulee vaatimattomammat.
– Sinusta on tullut kova.
– Ei. Minä lakkasin vain olemasta helppo.
Sen puhelun jälkeen seurasi kymmenen hiljaista päivää.
Anna vuokrasi pienen yksiön 700 eurolla kuukaudessa. Se ei ollut aivan kaupungin laidalla, muttei myöskään mikään kiiltävä unelma-asunto. Hän nosti matkalaukun vaatekaapin viereen, osti kaksi mukia, uuden pyyhesetin ja pöytälampun. Iltaisin hän palasi sinne eikä kuullut kenenkään huomauttavan, että leipä oli taas leikattu väärin, kattila asetettu väärään paikkaan tai Mikaelille vastattu väärällä äänensävyllä.
Työkseen Anna suunnitteli vaatteita pienessä ompelimossa. Hän olisi jo pitkään voinut ottaa yksityisiä tilauksia, mutta Mikael oli aina nyrpistänyt nenäänsä.
– Taasko niitä sinun rättijuttujasi? Tekisit välillä jotain kunnollista.
Nyt juuri ne “rättijutut” toivat hänelle ensimmäisen kuukauden aikana 740 euroa. Sitten tuli seuraava tilaus. Sen jälkeen vakioasiakas, joka toi mukanaan sisarensa.
Sari sanoi:
– Tee oma sivu. Laita työsi näkyviin.
– En minä osaa kirjoittaa kauniisti.
– Mutta osaat tehdä kaunista.
Anna perusti sivun. Ei suuria lupauksia, ei teennäistä mainospuhetta. Vain kuvia, mittoja, kankaita ja aikatauluja. Kuukauden päästä hänen kalenterinsa oli täynnä kolmeksi viikoksi eteenpäin.
Mikael ilmestyi elokuun lopussa.
Hän odotti vuokratalon pihalla Annan rappukäytävän edessä. Kädessään hänellä oli kukkakimppu. Ei Annan rakastamia krysanteemeja, vaan punaisia ruusuja, joita Mikael osti kenelle tahansa naiselle silloin, kun halusi näyttää anteliaalta.
– Hei, hän sanoi.
– Miksi tulit?
– Puhumaan.
– Puhu sitten.
Mikael vilkaisi ympärilleen pihaan.
– Voitaisiinko mennä ylös?
– Ei.
– Anna, minä olen ymmärtänyt kaiken.
– Minkä kaiken?
– Että hermostuin liikaa. Äitikin hermostui. Hän on vanhan koulukunnan ihminen, hänellä on karkea tapa puhua.
– Hän puhuu rehellisesti silloin, kun luulee, etten kuule.
Mikael irvisti.
– Älä nyt enää takerru jokaiseen sanaan.
– Tulitko sopimaan vai selittämään, miksi minä olen taas syyllinen?
Hän laski kukkakimpun alemmas.
– Minä olen väsynyt. Kotona ei voi olla. Äiti nalkuttaa joka päivä. Maria ja hänen sulhasensa vaativat rahoja. Autolaina painaa päälle. Minä… No, minä tajusin, että ilman sinua on huono olla.
Anna nyökkäsi.
– Tietenkin on. Minä maksoin sinun mukavuutesi.
– Älä sano noin.
– Kyllä sanon.
Mikael katsoi hänen laukkuaan, siistiä mekkoaan ja rauhallisia kasvojaan.
– Sinä olet muuttunut.
– En ole. Sinä näit aiemmin vain sen, mikä sopi sinulle.
Mikael astui askeleen lähemmäs.
– Aloitetaan alusta. Minä puhun äidin kanssa. Kukaan ei enää koske rahoihin.
– Erohakemus on jo jätetty.
– Sen voi perua.
– Minä en peru sitä.
Mikael puri hampaansa yhteen.
– Ja… hän aloitti, mutta sanat takertuivat hetkeksi kurkkuun.