– Ja mitä sinä muka kuulit? hän kysyi venyttäen sanoja. – Vanhoilla naisilla on tapana jauhaa kaikenlaista.
– Sen, ettei mitään remonttia ole tarkoituskaan tehdä. Että rahat menisivät Marialle. Että mitään velkakirjaa ei aiota kirjoittaa. Ja että minä olen tässä talossa vain elätti.
– Hän saattoi sanoa sen kiihtyneenä.
– Kumman rauhallisesti hän osasi kiihtyä.
Mikael paiskasi puhelimensa pöydälle.
– Niinkö tämä nyt menee? Parin lauseen takia sinä käännät selkäsi minun äidilleni?
– En parin lauseen. Totuuden takia.
– Sinulla on noussut päähän, Anna. Elät minun perheessäni, kannat minun sukunimeäni, ja sitten et raaski antaa 6 000 euroa miehesi äidille.
– Sinun äidillesi. Ei minun.
Mikael päästi lyhyen, terävän naurahduksen.
– No viimeinkin. Sieltä se todellinen sinä tuli esiin.
Ulko-ovi kävi. Helena astui sisään sellainen ilme kasvoillaan, kuin hän olisi jo etukäteen arvannut, että suunnitelma oli mennyt pieleen.
– Mikael-kulta?
– Hän ei siirrä rahoja.
Anoppi irrotti huivinsa hitaasti.
– Miksi ei?
– Koska hän kuuli teidän keskustelunne talon edessä.
Helena käänsi katseensa Annaan. Hänen silmissään ei ollut säikähdystä, vain ärtymystä.
– Toisten keskusteluja ei ole sopivaa kuunnella salaa.
– Eikä toisia ole sopivaa huijata.
– Voi miten periaatteellisiksi sitä onkaan tultu. Mutta yksitoista vuotta minun poikani rinnalla kelpasi kyllä elää? Hänhän sinua on kantanut mukanaan koko ajan.
Anna vilkaisi nopeasti miestään.
– Mikael, näytä äidillesi viimeisen kahdeksan kuukauden maksut. Vastikkeet, ruokaostokset, sinun autolainasi, hänen lääkkeensä silloin kun hän pyysi apua.
– Älä aloita mitään kirjanpitoa.
– Aloitan. Koska sana “kantanut” on tässä tapauksessa aika mahtipontinen.
Helena laski käsilaukkunsa tuolille.
– Vaimon kuuluu auttaa miestään.
– Kuuluuko miehen valehdella yhdessä äitinsä kanssa?
Mikael löi kämmenensä pöytään niin, että kupit helähtivät.
– Riittää! Sinä siirrät rahat nyt, ja asia loppuu tähän.
– En siirrä.
– Siinä tapauksessa pakkaa tavarasi.
Helena kohotti leukaa tuskin havaittavasti. Hän odotti sitä, mihin oli tottunut: Anna laskisi katseensa, alkaisi selitellä, pyytäisi, ettei Mikael hermostuisi. Niin oli tapahtunut ennenkin. Riitojen jälkeen. Perheillallisilla kuultujen nöyryytysten jälkeen. Kaikkien niiden puheiden jälkeen, joissa “naisen viisaudella” tarkoitettiin käytännössä vaikenemista.
Mutta tällä kertaa Anna kääntyi ja meni makuuhuoneeseen.
Mikael lähti hänen peräänsä.
– Minne sinä menet?
– Pakkaamaan.
Hän pysähtyi oviaukkoon.
– Ai sinä oikeasti lähdet?
– Sinähän käskit.
– Minä sanoin sen vain pelottaakseni!
– Ei onnistunut.
Anna nosti ylähyllyltä harmaan matkalaukun. Se oli vanha, kahvastaan kulunut. Hän oli ostanut sen aikoinaan yhdeksällä eurolla ennen ensimmäistä työmatkaansa. Mikael oli aina pilkannut sitä.
– Tuonko romun kanssa sinä nyt lähdet? hän kysyi. – Sopii kuvaan.
– Se on käytännöllinen laukku. Ei siihen mahdu mitään turhaa.
Anna pakkasi laukkuun asiakirjat, muutaman mekon, kannettavan tietokoneen, pienen rasian, jossa olivat isän vanhat rannekellot, sekä kansion täynnä kuitteja. Se ei ollut mikään sininen, erityinen kansio. Vain tavallinen pahvinen, kuminauhalla suljettava.
Mikael seisoi vieressä ja katseli.
– Sinä tulet illalla takaisin.
– En tule.
– Huomenna sitten.
– En silloinkaan.
– Anna, kuka sinua muka tarvitsee tuollaisten periaatteidesi kanssa?
Anna veti vetoketjun kiinni.
– Minä itse.
Helena odotti eteisessä ja mittaili häntä ylhäältä alas, vaikka oli Annaa lyhyempi.
– Nytkö sinusta tuli älykäs? No katsotaan. Mutta älä sitten tule myöhemmin takaisin. Mikael on pehmeä, minä en päästä sinua enää sisään.
– Siihen ei tule tarvetta.
– Vai sillä tavalla.
– Juuri sillä.
Anna lähti asunnosta paiskaamatta ovea. Porraskäytävässä leijui maalin ja vanhan pölyn haju. Hissin luona hän kaivoi puhelimen laukustaan ja soitti Sarille, ystävälleen ompelimoajoilta.
– Sari, onko sinulla vielä se vapaa huone?
– On. Mitä on tapahtunut?
– Kerron myöhemmin. Voinko tulla pariksi viikoksi?
– Tule vain.
– Minä maksan.
– Tule ensin.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin Anna istui Sarin keittiössä. Sari kaatoi hänelle kuumaa teetä ja työnsi sanomatta juustolautasen hänen eteensä. Ei kysymyksiä. Ei sääliä. Se tuntui paremmalta kuin mikään lohdutus.
– Kuusituhatta euroa? Sari varmisti, kun Anna oli saanut kaiken kerrotuksi.
– Niin.
– Ja sinä olit jo melkein siirtänyt ne?
– Olin avannut pankkisovelluksen.
Sari katseli häntä pitkään.
– Isäsi piti sinua kädestä vielä toiselta puolelta.
Anna riisui sormuksen ja laski sen kupin viereen.
– Ei. Minä pidin itse kiinni.
Seuraavana päivänä Mikaelilta tuli ensimmäinen viesti: “Älä hölmöile. Tule takaisin.”
Tunnin kuluttua saapui toinen: “Äidillä on paha olla sinun takiasi.”
Illalla puhelin värähti kolmannen kerran: “Sinä hajotit perheen rahan vuoksi.”
Anna ei vastannut yhteenkään. Hän meni töihin, hoiti kiireellisimmät tilaukset loppuun ja käveli lounaan jälkeen pankkiin. Siellä hän siirsi 6 000 euroa määräaikaistilille, jolta nopeita nostoja ei voinut tehdä, ja katkaisi pääsyn yhteiselle säästötilille, jonne oli aiemmin lisännyt palkkaansa ajattelematta sen enempää.
Sen jälkeen hän istuutui pienen kahvilan ikkunapöytään ja avasi kuittikansion.
Kokonaiskuva oli yksinkertainen. Ja epämiellyttävä.
Viime kuukausina Mikael oli osallistunut yhteisiin menoihin tuskin lainkaan. Palkastaan hän oli lähettänyt osia äidilleen, kun taas arjen todelliset kulut olivat kasautuneet Annan maksettaviksi.