– Siirrä äidille tänään 6 000 euroa. Ilman väittelyä, Anna. Sinä olet minun vaimoni, et mikään ulkopuolinen.
Mikael seisoi keskellä keittiötä silitetty paita yllään ja puristi puhelintaan kuin riita olisi jo ratkaistu hänen edukseen. Näytöllä näkyi Helenan viesti: ”Poikani, älä viivyttele. Minua hävettää ihmisten edessä.”
Anna laski mukinsa pöydälle hitaasti.
– Minkä ihmisten?
– Tavallisten kunnollisten ihmisten, Mikael tokaisi. – Äiti on jo sopinut remonttimiehistä. Hänen vanha kerrostaloasuntonsa rapistuu käsiin, ja sinä vahdit säästöjäsi kuin aarrekirstua.
– Ne rahat ovat isältäni.
– Mitä väliä sillä on? Mikael hymähti. – Perhe on yhteinen. Ongelmatkin ovat yhteisiä. Vai oletko sinä hyvä vaimo vain puheissa?
Anna katsoi miestään pitkään. Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias, Mikael neljäkymmentäneljä. Avioliittoa oli takana yksitoista vuotta. Siinä ajassa hän oli oppinut tunnistamaan miehensä tyytymättömyyden kaikki vivahteet: milloin Mikael oli aidosti vihainen, milloin hän toisti äitinsä sanoja ja milloin hän vain yritti painaa Annan myöntymään.
Tällä kertaa äänessä ei ollut pelkästään Mikael.
Hänen takanaan seisoi Helena. Pienikokoinen, huoliteltu nainen, hopeanharmaaksi laitettu tukka siistinä ja kasvoillaan se ikuinen ilme, jolla hän katsoi miniäänsä kuin taloon säälistä otettua apulaista.
– Annaseni, Helena venytti pehmeästi, – miksi sinä nyt takerrut tähän? Enhän minä miljoonia pyydä. Vain 6 000 euroa. Mikael maksaa sinulle kyllä myöhemmin takaisin.
– Milloin?
– Sitten kun pystyy.
– Kirjoitatteko siitä velkakirjan?
Mikaelin pää kääntyi terävästi.
– Oletko sinä tosissasi?
– Olen.
– Minun äitinikö pitäisi antaa sinulle velkakirja? Oman miehesi äiti?
Helena huokasi hiljaa ja painoi kämmenen rintaansa vasten. Ei siksi, että häntä olisi sattunut. Ei heikkoudesta. Vaan näyttävästi. Hän osasi aina järjestää tilanteen niin, että syylliseltä näytti Anna.
– Anna olla, Mikael, hän sanoi. – Minähän arvasin, että näin tässä käy. Vieras veri on vierasta verta.
Anna ei vastannut. Hän otti puhelimensa, avasi pankkisovelluksen ja katsoi säästötiliään. Erillisellä tilillä oli 6 000 euroa. Vähän ennen kuolemaansa isä oli sanonut hänelle lyhyesti: ”Älä kaada kaikkea samaan perhekattilaan. Jätä itsellesi tukeva kaide.” Silloin Anna oli loukkaantunut. Nyt hän ymmärsi, että isä oli vain nähnyt ihmiset tarkasti.
– Minä teen siirron, hän sanoi.
Mikaelin hartiat rentoutuivat heti.
– No niin. Kyllähän sinä osaat olla järkevä.
– Menen ensin huoneeseen. Päiväraja pitää vahvistaa.
– Tee se nopeasti. Äiti käy hetken naapurin luona, ja sen jälkeen ajamme yhdessä hänen asunnolleen.
Helena nipisti huulensa yhteen.
– Aune odottaa minua alaovella. Lupasin antaa hänelle varastokomeron avaimet.
Anna poistui eteisen kautta makuuhuoneeseen. Ovi oli jäänyt raolleen. Hän istuutui sängyn reunalle, mutta ei tehnyt tilisiirtoa. Sormet jäivät liikkumattomina näytön ylle. Keittiöstä kuului, kuinka Mikael kaatoi äidilleen teetä. Hetken päästä ulko-ovi kävi.
Anoppi lähti ulos.
Anna oli juuri sulkemassa sovellusta, kun raollaan olevasta tuuletusikkunasta kantautui Helenan ääni. Keittiön ikkunat olivat sisäpihan puolelle, ja penkki alaoven vieressä sijaitsi juuri niiden alla.
– No? naapuri kysyi. – Antaako se rahat?
– Minne se siitä pääsee, Helena naurahti. – Mikael kyllä puristaa sen taipumaan. Meidän Anna on pehmeä. Kulkee aina kuin olisi jostakin syyllinen.
– Entä jos se pyytää rahoja takaisin?
– Pyytäköön vain. Se siirtää ne itse, ilman mitään paperia. Sen jälkeen sanon, että se oli lahja. Apua vanhalle naiselle. Ei mitään velkaa.
Anna istui paikallaan hievahtamatta.
– Tuleeko sitä remonttia oikeasti? Aune tiedusteli.
– Mitä remonttia? Helena nauroi hiljaa. – Minä lupasin rahat Marialle ensiasunnon käsirahaan. Tytön pitää päästä naimisiin, hän tarvitsee niitä enemmän. Ja tämä saa olla tyytyväinen, että Mikael ylipäätään asuu hänen kanssaan. Miniä ilman lapsia, ei mikään erityinen kaunotar, palkkakin keskinkertainen. Ylpeä elätettävä, siinä kaikki.
– Tietääkö Mikael?
– Mikael tietää tärkeimmän: äiti ei neuvo pahaan. Sanoin hänelle, että Anna on aika panna ruotuun. Jos antaa rahat, siitä tulee kuuliaisempi. Jos ei anna, se ei ole perhettä.
Sanat putosivat tasaisesti. Ne eivät iskeneet eivätkä polttaneet. Ne vain irrottivat vanhan kalvon Annan silmien edestä.
Anna sulki pankkisovelluksen. Sen jälkeen hän avasi muistiinpanot ja kirjoitti yhden ainoan rivin: ”6 000 euroa ei siirretä.”
Keittiössä Mikael käveli jo edestakaisin. Kalliit kellonkuoret välähtelivät hänen kasvojensa lähellä. Hän huitoi aina kädellään silloin, kun halusi näyttää mieheltä, jolla oli kaikki hallinnassa.
– No, mikä siellä kestää? hän huusi.
Anna palasi keittiöön.
– Tilisiirtoa ei tule.
Mikael ei ensin edes ymmärtänyt sanoja.
– Mitä tarkoitat, ei tule?
– Tarkoitan, etten siirrä äidillesi rahojani.
– Alatko sinä taas?
– En. Minä päinvastoin lopetin juuri.
Mikael astui häntä kohti.
– Anna, älä pelleile. Äiti odottaa.
– Kuulin hänen keskustelunsa Aunen kanssa.
Keittiö tuntui hetken kuin kutistuvan heidän ympärillään. Mikael räpäytti silmiään, ja sitten hänen suupielensä nytkähti ivalliseen hymyyn.