Ja merkillistä kyllä se tuntui melkein kevyemmältä kuin kolme vuotta jatkunut epätietoisuus.
— Ymmärrän kyllä, Anna sanoi rauhallisesti. — Mene äitisi luo, Mikael.
— Mitä sinä sanoit?
— Sanoin sen aivan tosissani. Mene nyt. Tavarat voit kerätä huomenna, kun olet saanut ajatuksesi järjestykseen. Jätän avaimet naapurille.
Mikael jäi tuijottamaan häntä kuin olisi odottanut Annan purskahtavan nauruun tai peruvan sanansa saman tien. Anna ei tehnyt kumpaakaan.
— Sinä et taida käsittää, mitä olet tekemässä, Mikael sanoi hiljaa.
— Käsitän paremmin kuin koskaan.
Eteisestä kuului Helenan voitonriemuinen ääni. Hän ilmoitti kovaan sävyyn tienneensä alusta asti, ettei siinä naisessa ollut sydäntä eikä järkeä. Juhani mutisi jotakin myötäilevää. Mikael seisoi vielä hetken paikallaan, kuin jokin näkymätön lanka olisi pidellyt häntä oven ja olohuoneen välissä. Sitten hän nappasi takkinsa, astui ulos ja sulki oven perässään. Anna käänsi avainta lukossa. Uusi lukko naksahti täsmällisesti.
Hän meni keittiöön, täytti vedenkeittimen ja istuutui ikkunan ääreen odottamaan. Ulkona oli jo pimeää, ja lasista heijastui hänen oma kasvonsa, väsyneenä mutta oudon tyynenä.
Mikael haki tavaransa kahden päivän kuluttua. Hän tuli aamulla, silloin kun Anna oli töissä. Mukaan lähtivät vaatteet, kannettava tietokone ja osa papereista. Avaimet hän jätti keittiönpöydälle, ne uudet, jotka Anna oli vienyt naapurin haltuun. Niiden vieressä oli lyhyt viesti. Mikael kirjoitti tarvitsevansa aikaa miettiä.
Anna luki paperin kerran, taittoi sen huolellisesti ja työnsi laatikkoon.
Aikaa oli hänelläkin. Ja hän oli jo alkanut ajatella. Ei hätäisesti, ei itkun läpi, vaan selkeästi, sillä tavalla kuin ihminen alkaa ajatella vasta sitten, kun liian kauan lykätty päätös on viimein tehty.
Lakimiehen luo Anna meni viikon päästä. Ei siksi, että hänellä olisi ollut kiire, vaan koska hän halusi tietää, miten asiat todellisuudessa etenisivät. Lakimies oli iäkkäämpi nainen, ryhdikäs ja vähäpuheinen, sellainen ihminen, joka ei koristellut lauseitaan turhilla pehmennyksillä. Anna kertoi tilanteen alusta loppuun. Nainen kuunteli, teki muutaman merkinnän muistivihkoonsa ja kysyi sitten, löytyivätkö tositteet alkuperäisestä käsirahasta sekä asuntolainan maksuhistoria.
Löytyiväthän ne. Anna oli säilyttänyt kaiken: tiliotteet, kuitit, kauppakirjan, pankin todistukset ja lainaan liittyvät asiakirjat. Neljä vuotta rakennusalan yrityksessä talousasioiden parissa olivat opettaneet hänet pitämään jokaisen paperin tallessa.
Lakimies kävi nipun läpi huolellisesti. Lopulta hän nosti katseensa ja totesi lyhyesti:
— Asemanne on hyvä.
Sen jälkeen asiat etenivät omaa hidasta reittiään. Tuli käräjäoikeus, asiantuntijalausunnot, selvityspyynnöt ja ne väistämättömät hetket, jolloin Mikael yritti sopia kaiken ”rauhassa”, mutta vain omilla ehdoillaan. Anna osallistui neuvotteluihin, kuunteli tarkasti ja vastasi niukasti. Hän ei enää selittänyt itseään kenellekään.
Helena soitti kerran ja ilmoitti, että Anna katuisi vielä kaikkea, sillä kohtalolla oli tapana kostaa. Anna vastasi kohteliaasti, että hän merkitsee mielipiteen tiedoksi, ja päätti puhelun.
Oikeus käsitteli asiaa kolme kuukautta. Anna toimitti täydellisen asiakirjapaketin: asunnon kauppaan liittyvät paperit, selvitykset omien säästöjensä alkuperästä sekä asuntolainan maksuhistorian. Niistä kävi selvästi ilmi, että suurin osa suorituksista oli tullut hänen tililtään. Mikael yritti kiistää osuuksien jakautumisen, mutta hänen asianajajansa joutui työskentelemään sillä aineistolla, joka oli olemassa. Ja sitä ei ollut paljon.
Päätöksessä vahvistettiin, että kaksi kolmasosaa asunnosta kuului Annalle. Mikaelille määrättiin rahallinen korvaus, joka vastasi hänen todellista panostaan. Helena ei saanut mitään, koska hänellä ei ollut koskaan ollut minkäänlaista oikeutta asuntoon. Aiemmin kukaan ei vain ollut vaivautunut muistuttamaan häntä siitä.
Anna sai tiedon ratkaisusta aivan tavallisena työpäivänä lounastauolla. Lakimiehen viesti ilmestyi puhelimen näytölle. Hän luki sen, sulki puhelimen ja söi keittonsa loppuun.
Kuukausi sen jälkeen, kun kaikki paperit oli saatu kuntoon, Anna osti uuden ruukun fiikukselle. Se oli suuri, keraaminen ja terrakotanvärinen. Hän vaihtoi kasvin siihen varovasti ja nosti sen takaisin samalle paikalle ikkunan viereen. Ensimmäisinä päivinä fiikus nuupahti hieman, kuten kasveille joskus käy mullanvaihdon jälkeen. Sitten se kuitenkin suoristui ja alkoi taas kurkottaa kohti valoa.
Aamuisin Anna seisoi sen edessä kahvikuppi käsissään ja ajatteli, että ehkä se oli tarvinnut enemmän tilaa jo kauan sitten. Kukaan ei vain ollut siirtänyt sitä suurempaan ruukkuun.