Mitään ei ollut enää syytä arvioida uudelleen. Yksikään keskustelu ei muuttaisi lopputulosta. Mikael ei muuttuisi. Helena ei lopettaisi omasta tahdostaan.
Seuraavana aamuna Anna soitti lukkosepälle.
Mies tuli puolenpäivän aikaan. Työ kesti vajaan tunnin, ehkä neljäkymmentä minuuttia. Kun hän lähti, ulko-ovessa oli kaksi uutta lukkoa — tukevat, laadukkaat ja selvästi kalliit. Anna piti hetken uusia avaimia kämmenellään. Kaksi nippua. Molemmat hänen hallussaan. Sitten hän sujautti ne laukkuunsa.
Sinä päivänä Mikael jäi töihin tavallista pidempään. Helena ilmestyi oven taakse puoli seitsemältä. Anna näki hänet ovisilmästä. Hän ei ollut tullut yksin: hänen vierellään seisoi Juhani, ilme sellainen kuin hänet olisi kutsuttu paikalle vahvistukseksi.
Avain työnnettiin lukkoon. Kuului metallinen rahahdus. Hetken hiljaisuus. Sitten uusi yritys.
Helena puhui ensin hämmentyneenä, mutta hänen äänensä kohosi nopeasti.
— Mitä tämä nyt on… Juhani, katso. Avain ei sovi.
Anna seisoi eteisessä oven toisella puolella eikä liikahtanutkaan.
— Anna! Helena alkoi hakata ovea nyrkillään. — Avaa heti! Mitä täällä oikein tapahtuu?
Anna avasi oven.
Helena seisoi kynnyksellä kasvot laikukkaina suuttumuksesta. Avaimet olivat puristuneet hänen nyrkkiinsä.
— Oletko sinä vaihtanut lukot? Ilmoittamatta mitään? Miten sinä kehtasit?
— Kehtasin, Anna vastasi.
Hän sanoi sen rauhallisesti, ilman korotettua ääntä. Sanassa ei ollut vihaa eikä voitonriemua. Siinä oli vain ihmisen varmuus, kun päätös on tehty eikä siitä enää peräännytä.
— Ymmärrätkö sinä lainkaan, mitä olet tehnyt? Helena astui askeleen eteenpäin, mutta Anna ei väistynyt. — Tämä on minun poikani asunto! Sinulla ei ole oikeutta tällaiseen!
— Tämä on myös minun kotini. Ja minun kotiini ei tästä lähtien tule kukaan ilman minun lupaani.
Helenan takana Juhani ristisi käsivartensa rinnalleen.
— Avaa ovi kunnolla, hän sanoi äänellä, jossa ei ollut tilaa vastaväitteille. — Muuten soitan poliisille.
— Soittakaa vain, Anna vastasi. — Samalla voitte selittää heille, miksi tulitte toisen ihmisen kotiin avaimilla, joita teille ei ole annettu.
Se sai Juhanin vaikenemaan. Hän vilkaisi Helenaa. Helena puolestaan aloitti uudelleen, nyt entistä kovemmalla äänellä. Oli selvää, että hän puhui myös naapureille, jotka varmasti jo kuuntelivat omien oviensa takana. Hän puhui asunnon valtaamisesta, siitä kuinka miniä ajoi sukulaiset ulos, ja siitä ettei Mikaelilla ollut aavistustakaan, mitä hänen vaimonsa puuhasi.
Mikael saapui noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Hän oli ilmeisesti rientänyt paikalle äitinsä soiton jälkeen, posket punoittaen ja hengitys hieman raskaana.
— Anna, mitä täällä tapahtuu? Hän katsoi ensin äitiään ja sitten vaimoaan. — Miksi sinä olet vaihtanut lukot?
— Koska minulla ei ollut enää muuta keinoa sulkea oman kotini ovea.
— Hän on menettänyt järkensä! Helena puuttui väliin käytävästä. — Mikael, sano hänelle jotakin! Käske häntä antamaan avaimet takaisin!
Mikael astui sisään asuntoon ja jäi seisomaan keskelle eteistä. Anna katseli häntä tarkasti. Ja taas hän näki saman, minkä oli nähnyt jo kolmen vuoden ajan: mies seisoi kahden rannan välissä, kykenemättä valitsemaan kumpaakaan.
Lopulta Mikael puhui.
— Äiti on oikeassa, hän sanoi, ja hänen äänessään oli jotakin melkein syyllistä. Oliko se syyllisyyttä äitiä vai vaimoa kohtaan, sitä Anna ei enää osannut sanoa. — Sinun olisi pitänyt ainakin ilmoittaa etukäteen. Anna avaimet takaisin, niin keskustellaan tästä rauhassa.
— Tästä ei ole enää mitään keskusteltavaa, Mikael.
— Anna.
— Kolme vuotta minä keskustelin. Kolme vuotta minä selitin. Mikään ei muuttunut.
Mikael puri hampaansa yhteen. Helena puhui yhä jotakin käytävän puolella, mutta Anna ei enää kuunnellut häntä.
— Siinä tapauksessa minä asetan sinulle ehdon, Mikael sanoi, ja hänen äänensä koveni. — Joko annat avaimet takaisin tai… en tiedä, mitä meidän perheellemme sen jälkeen tapahtuu. Ymmärrätkö sinä, mitä tarkoitan?
Anna katsoi häntä pitkään ja tarkasti. Joskus kauan sitten tuollainen lause olisi ehkä saanut hänet perääntymään. Nyt hän näki edessään vain ihmisen, joka oli juuri paljastanut lopullisesti, kummalla puolella seisoi. Se havainto oli oudon selkeä.